Uuden Jutun toimittaja Jasmin Ojalainen kirjoitti erinomaisessa artikkelissaan ajankohtaisesti diagnooseista, joista on tänään tullut myös keino saada apua ja lepoa.
Ajatus on epämukava, mutta tärkeä. Ei siksi, että diagnoosit olisivat turhia tai ihmisten oireet kuviteltuja. Monelle diagnoosi tuo vihdoin selityksen vuosia jatkuneisiin vaikeuksiin ja avaa tien oikean avun piiriin.
Ongelma syntyy silloin, kun diagnoosista tulee samalla lupa olla jaksamatta.
Olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa tavallinen ilmoitus siitä, ettei enää pysty, ei aina riitä. Tarvitaan lääkärintodistus, diagnoosi tai muu virallinen selitys ennen kuin koulu, työpaikka tai sosiaaliturvajärjestelmä suostuu joustamaan.
Silloin järjestelmä itse alkaa tuottaa diagnoosien tarvetta.
Diagnoosit ovat lähihistoriassamme kytkeytyneet yhä tiukemmin myös sosiaaliturvaan. Ne ovat portti sairauspäivärahaan, kuntoutukseen ja moniin muihin tukimuotoihin. Koulussa diagnoosi voi käytännössä helpottaa sellaisen tuen saamista, jota lapsi tarvitsee selvitäkseen opinnoista.
Tässä on hyvinvointivaltion paradoksi. Hyvässä tarkoituksessa rakennetut järjestelmät auttavat ihmisiä, mutta samalla ne voivat lisätä tarvetta osoittaa lääketieteellisesti, että apuun on oikeutettu. Kun apu on portin takana, tarvitaan avain. Yhä useammin se avain on diagnoosi.
ADHD-diagnoosien määrä on kasvanut Suomessa voimakkaasti. Osa kasvusta kertoo varmasti siitä, että oireita tunnistetaan paremmin kuin ennen. Mutta samalla pitäisi uskaltaa kysyä, kuinka paljon keskittymisvaikeuksia, uupumusta ja ahdistusta tuottaa ympäristö, jossa ihmisen pitäisi olla jatkuvasti tehokas, tavoitettavissa ja itseohjautuva.
Koulussa vaaditaan kykyä itsenäiseen työskentelyyn ja häiriötekijöiden sulkemiseen ulkopuolelle. Työelämässä keskeytykset seuraavat toisiaan ja puhelin pitää muun maailman käden ulottuvilla vuorokauden ympäri.
Kun ihminen ei tähän sopeudu, katse kääntyy helposti yksilöön. Mikä hänessä on vikana? Löytyisikö oireille nimi? Entä lääke?
Ehkä toisinaan pitäisi kysyä päinvastoin: mikä ympäristössä on vialla?
Diagnooseja tarvitaan. Mutta yhteiskunnan pitäisi pystyä joustamaan myös ennen kuin ihminen on todistettu sairaaksi.
Kun yhä useamman täytyy saada diagnoosi saadakseen apua, tukea tai yksinkertaisesti luvan olla hetken jaksamatta, ongelma ei ehkä ole vain diagnoosien määrässä.
Se voi olla myös siinä, kuinka paljon vaadimme terveiltä.
