Koko 1800-luvun amerikkalaisten suuri enemmistö uskoi, mukaan lukien nekin, jotka tunsivat suurta myötätuntoa intiaanien ahdinkoa kohtaan, että intiaanien on väistyttävä länteen voimallisesti vyöryvän sivistyksen tieltä. Ei olisi ollut edes tarvetta juonittelevien poliitikkojen ja verenhimoisten kenraalien salaliitolle, jolla nujerrettaisiin intiaanit ”suuren suunnitelman” mukaisesti.
Useat niistä sotilaista, joiden tehtävänä oli taistella intiaaniheimoja vastaan, osoittivat suurta kunnioitusta vihollistaan kohtaan, tosin vastahakoisesti. Kenraali George Crook, ehkä kaikkein menestynein sotilas taistelussa intiaaneja vastaan, kertoi kerran West Pointista (USA:n kuuluisin sotilasakatemia) valmistuvalle upseerikursille, että ” kaikkine vikoineen….Amerikan intiaani ei ole puoliksikaan niin musta kuin se kuva, mikä hänestä on maalattu. Intiaani on julma sodassa, petollinenkin ajoittain, eikä todella ulkoisestikaan kovin puhtoinen. Mutta eivät siistejä olleet esi-isämmekään”. Crookin näkökanta poikkesi voimakkaasti esim. Kenraali Sheridaniin liitetystä rajaseudun sanonnasta: ”Ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani”. Mutta olivatpa valkoiset intiaaneista mitä mieltä tahansa, yhä useammat ihmiset uskoivat, että kaksi toisistaan täysin poikkeavaa elämäntapaa ei voisi menestyä rauhassa rinnakkain samassa valtiossa, oltiinpa sitten kuinka vapaamielisiä tahansa.
Ei tilaa buffalolaumoille
Valkoinen mies halusi viljellä farmiaan suurilla tasangoilla, harjoittaa kaivostoimintaa niiden takana olevilla vuorilla, rakentaa kyliä ja kaupunkeja yhdistäen toisistaan kaukaiset paikat tiheällä rautatieverkolla. Tilaa ei enää jäänyt ukkosmyrskyn lailla eteneville buffalolaumoille eikä myöskään paimentolaisille, jotka vaelsivat maisemassa vapaasti riistaansa vaanien ja siitä eläen. Valkoinen mies halusi pirstoa maan siisteihin pikku palasiin. Tilaa ei enää ollut intiaaneille, jotka pitivät maata Luojan lahjana kaikille. Intiaaneille yksityisomistus, rajat ja edistys olivat täysin merkityksettömiä asioita. Loppujen lopuksi rautatiet, joiden verkostot kattoivat pian ristiin rastiin valtavat alueet, muodostuivat lännen intiaanikulttuurin tuhoksi.
Sinitakit ja rautatie – lopulta liian kova vastus
Rautatiet mahdollistivat sotilasosastojen nopean ja helpon liikuttelun. Intiaaneja vastaan taisteleva sotilas saattoi olla valmiina mittelöön aina strategisesti tarvittavalla hetkellä. Rautateiden avulla sinitakit pystyivät hetkessä tarjoamaan ylivertaisen vastuksen kapinoiville intiaaniheimoille. Rautateillä oli myös tuhoava vaikutus buffaloille. Rautatien tulo ajoi ne miltei sukupuuton partaalle. Kun buffalot hävisivät ymmärsivät intiaanit etteivät he enää voineet elää kuten ennen, sotureina ja paimentolaisina. Mutta ennenkuin intiaanit taipuivat nöyryyttävään elämään reservaateissa, he taistelivat. Tästä alkoivatkin suurten intiaanisotien vuodet ja samalla myös urheiden intiaanisankareiden viimeisen sukupolven näyttöjen aika.
Seuraavassa numerossa tarkemmin buffaloiden tuhosta.
Lähdeaineisto : Story of the Great American West. Kääntänyt Kauko Vanajas.
