Suomalainen yhteiskunta muuttuu hitaasti. Siksi muutoksen huomaa usein vasta, kun katsoo pitkälle taaksepäin.
Vuonna 1964 kirjailija Hannu Salama julkaisi romaaninsa ”Juhannustanssit”. Kirjassa humalainen juhannuksenviettäjä lausui muutaman rienaavaksi tulkitun sanan kristinuskosta. Se riitti. Salama tuomittiin jumalanpilkasta, ja tapaus nousi koko maan puheenaiheeksi. Tuolloin yhteiskunta puolusti uskontoa.
Kuusikymmentä vuotta myöhemmin suomalaisissa kouluissa käydään keskustelua siitä, saako kevätjuhlassa laulaa Suvivirren. Virsi, joka vielä muutama vuosikymmen sitten oli lähes itsestään selvä osa lukuvuoden päätöstä, joutuu nykyisin perustelemaan paikkansa kulttuuriperinteenämme.
Samaan aikaan kohun keskelle on joutunut Timo Soini. Entinen ulkoministeri ja perussuomalaisten pitkäaikainen puheenjohtaja kirjoitti puolueensa nykyjohdosta tavalla, jota monet pitivät loukkaavana. Syntyi sosiaalisen median myrsky, kannanottoja ja irtisanoutumisia. Tällä kertaa kyse ei ollut uskonnosta vaan siitä, miten ihmisistä puhutaan.
Näitä kolmea tapausta yhdistää yksi asia. Jokainen kertoo omasta ajastaan.
Salaman aikana yhteiskunta suojeli pyhää. Vuodesta toiseen vellovassa Suvivirsi-keskustelussa punnitaan puolestaan sitä, kuinka paljon historiallista ja uskonnollista perinnettä julkisessa tilassa voidaan vaalia moniarvoisessa yhteiskunnassa. Soinin tapauksessa suojelun kohteena ovat yksilöt ja vähemmistöt.
Moni näkee kehityksen vapautumisena. Moni toinen kokee sen juurien katoamisena. Todellisuudessa kyse lienee molemmista. Yhteiskunta ei ole muuttunut vähemmän herkäksi loukkaantumaan – se on vain vaihtanut kohteita.
Kun Hannu Salama kirjoitti ”Juhannustanssejaan”, kukaan ei osannut kuvitella aikaa, jolloin virren laulamisesta koulussa keskusteltaisiin oikeudellisena kysymyksenä. Kun Suvivirrestä nykyisin väitellään, harva puolestaan muistaa, että Suomessa saattoi vielä muutama vuosikymmen sitten saada tuomion uskonnon loukkaamisesta.
Ehkä viimeistään Timo Soinin toukokuinen blogiteksti muistuttaa meitä siitä, että jokaisella aikakaudella on omat pyhät asiansa. Ne vain vaihtavat muotoaan. Yhden sukupolven tabut ovat seuraavan sukupolven itsestäänselvyyksiä – ja päinvastoin.
Jokainen aikakausi kuvittelee olevansa edeltäjäänsä suvaitsevaisempi. Todellisuudessa suvaitsevaisuuden kohteet vain vaihtuvat. 1960-luvulla ei saanut pilkata uskontoa. Nykyään uskontoa, tai ainakin kristinuskoa, saa arvostella varsin vapaasti, mutta jotkin muut aiheet ovat muuttuneet huomattavasti herkemmiksi.
Yhteiskunta ei ole tullut immuuniksi loukkaantumiselle. Se on vain siirtänyt rajat toiseen paikkaan.
Pyhä ei ole kadonnut. Se on vaihtanut paikkaa.
