Ketunhäntä kainalossa

Martti Huhtamäki. Valtion journalismipalkinnolla palkittu Ilta-Sanomien ex-päätoimittaja

Joudun aina silloin tällöin vastamaan kysymykseen, mitenkä tämäntapaiset kirjalliset ilmaisut syntyvät. Ennen pantiin paperille, joka ruuvattiin Remington-merkkiseen kirjoituskoneeseen. Niissä ei ollut sähköä. Sitä kuitenkin ruvettiin tarvitsemaan, jotta kirjoituskoneiden kokoa voitiin pienentää ja niitä oli aikaisempaa helpompaa siirtää paikasta toiseen. Nyt kaikki yhteiskunnat toimivat kirjoituskoneiden eli erilaisten näyttöpäätteiden varassa. Niiden sisältöä voi kuitenkin häiritä ja vakoilla helpommin kuin viime vuosituhannen laitteita. Seuraavaksi joudutaankin ratkaisemaan, miten jättiläismäiset tietojärjestelmät voidaan ottaa käyttöön ja myös kesyttää. Käyttäjien rooli samalla helpottuu, sillä ajattelemisesta suuri osa voidaan siirtää tekoälyn piiriin.
Onneksi sitä en taida ehtiä henkilökohtaisesti kokea.
* * *
Tämän vuosituhannen kirjoituskoneissa oli aikaisempia helpompi korjata havaittuja virheitä. Sitä ennen kirjailijan, kuten Aleksis Kiven, tehtävä oli miltei mahdoton. Kirjoittaessa piti jopa luoda uusia suomen kielen sanoja, niitä, jotka Mikael Agricolalta jäivät keksimättä. Paljon jouduttiinkin tyytymään venäjään. Venäjä hallitsee tänäänkin suomen kieltä. Esimerkiksi hiihdon maailmancupin tv-selostajat käyttävät 20 kilometrin hiihdon aikana noin 320 kertaa sanaa porukka, tosin senkin väärin. Ryhmä on venäjäksi poruka,
* * *
Siirtyminen nykytekniikkaan ei kuitenkaan ole ollut helppoa. Esimerkiksi palatessani Sanoma Osakeyhtiön palvelukseen viiden mielenkiintoisen Wihuri-vuoden jälkeen valtava määrä tietokoneita oli ollut toista vuotta maksettuina ja säilytettyinä Kaliforniassa siitä syystä, että täkäläinen toimituksen taistolaisjohto pelkäsi ja kertoi niiden aiheuttavan sokeutta. Se, että muun muassa Oulun Kalevassa ja Turun Sanomissa niitä oli jo toista vuotta käytetty ilman silmävammoja, uskottiin olevan kapitalismin ja markkinatalouden salaama juoni.
Naistoimittajia närästi se, että talon työnantajaosapuoli oli edellyttänyt hankkimaan suomalaisia silmälaseja. Työntekijäosapuoli vaati Dioria.
Kun sain kustantaja Aatos Erkolta ensitöikseni tehtäväkseni ratkaista tämä pulma, marssin Walter Renner-nimisen tuttavani optikkoliikkeeseen Kalevankadulle. Walter kertoi suomalaisten silmälasien maksavan 1200 markkaa. Diorin lasit maksoivat 700 markkaa.
Kun vein neuvottelun tupakansavuisesta Ludviginkadun luottamusmieskopista Haikon kartanoon, ilmoitin, että Rennerillä on piikki auki Diorin lasien hankkimiseen henkilökorttia näyttämällä. Tyylikkyys valtasi lehtien toimitukset.
Näyttöpäätteet pysyivät kuitenkin Tyynen meren rannalla.
Lopulliseen ratkaisuun tarvittiin yhteistyöneuvottelukunnan pistäytyminen tietokonealan messuilla Las Vegasissa. Ongelma oli se, ettei USA niinä aikoina helposti myöntänyt viisumeita kommunisteille. Heitä oli ryhmässämme ainakin kaksi.
Toimittajille suurin oli yllätys oli se kun ensimmäisellä Caesar Palacen illallisella seuraamme Broadwayn musikaalin jälkeen liittyi Aatos Erkko, joka maksoi laskun ja lensi seuraavana aamuna Frankfurtiin. Meidän retkemme jatkui San Franciscoon ja varatoimitusjohtaja Jaakko Rauramon isännyyteen Stanfordin yliopistoon ja sieltä San Diegoon sikäläisen vauraan kustantajan vieraiksi. Kustantaja oli kahdeksankymppinen nainen.
Sopimus näyttöpäätteiden siirtämisestä Helsinkiin tapahtui niin ripeästi, että ne olivat Suomessa ennen meitä.
* * *
Kun vastaan alussa esittämääni kysymykseen kolumnien syntymisestä, pitää valista ensimmäiseksi sanaksi vokaali tai konsonantti. Yleensä, kuten tässäkin tapauksessa, aloitan konsonantilla. Kolumni tarkoittaa kreikan kielellä pylvästä. Siksi niitä kirjoitettiin alun alkaen pylvään muotoon ilman kirjoittajan valokuvaa. Nyttemmin muodolla ei ole väliä ja jotkut kirjoittajien kuvat ovat luonnollisen pään kokoisia. Riittää kunhan tarinassa on jonkin verran viittausta todellisuuteen. Tarina voi siis olla yksipuolinen, mutta valheellisista tarinoista kirjoittaja ja päätoimittajat joutuvat vankilaan. Vielä en ole joutunut vankilan kummastakaan noista tehtävistä. Kuulusteluissa olen kuitenkin ollut kaksi kertaa. Kirjoitun pääkirjoituksessa tuttavani Tuomas Tapalan leikkivän mafiosoa pitämällä valkoista Cadillaciaan Kalastajatorpan tallissa ja aina ilmestyessään seurueeseen hän julisti mafiosoksi pukeutuneena leveälierinen hattu päässään, että ”Mafiooso on paikalla”. Hänellä oli komea huvila Kuortaneella ja eteläpohojolaanen puhetyyli. Lehdessä mafiasta ei saanut kirjoittaa. Pieni sakko tuli.
Toisella kertaa kirjoitin, että Helsingin sosiaaliviraston työntekijällä oli vuosiraporttia tehdessään ollut ”ketunhäntä kainalossa” kun hän oli pimitellyt sosiaalilautakunnan tilaamaa raporttia omissa vaalipyrkimyksissään. Ratkaisun tekivät vasemmiston ja vihreiden lautamies. Heidän mielestään henkilöllä ei ole koskaan kukaan nähnyt ketunhäntää kainalossa, en tosin minäkään. Suosittelen ehdotusta lautamiesjärjestelmän purkamisesta.
Sain pienen päiväsakon, mutta suuremman kuin se huumehörhö joka käytännössä tappoi Harri Holkerin pikkukaupan edessä Kruununhaassa.
* * *
Pakina on julkaisuvälineiden ja sitä myöten lukijain suosima tapa esitellä asioita. Pakinalla ei haeta totuutta, vaikka ei sekään sille haitaksi ole. Riittää kun se on hauska. Suomen paras pakinoitsija on nimimerkki Bisquit eli Ilta-Sanomista eläkkeelle jäänyt Seppo Ahti.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.