Viimeistään kuukauden kuluttua olemme selvillä siitä, kuka tulee hoitamaan tasavallan presidentin työtä seuraavan kuuden vuoden ajan. Valtionpäämieheksi pyrkiviä on kahdeksan, joista kaikki poikkeavat toisistaan niin näkemyksineen, persoonallisuuksineen kuin arvoineenkin. Suurin osa meistä tietää jo, kenelle äänensä antaa, ja kaikkien mielipiteiden voi vapaasti antaa kaikua ilmoille. Elämmehän demokratiassa, jossa poliitikoillakin on oikeus sanoa mitä haluavat. Ainakin periaatteessa, joskin käytännön tasolla sattuu ja tapahtuu paljon kaikenlaista, eikä aina ole kyse kovin mukavista jutuista, vaan jopa uhkailusta. Sanattomasta tai sanallisesta, mutta yhtä kaikki yrityksistä rajoittaa toisten yrityksiä tuoda omia näkemyksiään julki esimerkiksi toisen omaisuuden hajottamisen tai nettiherjaamisen muodossa. Veitsiäkin on valtionpäämiehille ojenneltu, joskin kyseinen keissi ei liittynytkään presidentinvaaleihin.
Yhtä kaikki voidaan kuitenkin puhua jopa demokratian sabotointiyrityksistä, koska demokratia perustuu puhtaasti sananvapaudelle ja mielipiteistä neuvottelemiselle, joiden kautta yritetään löytää mahdollisimman paljon hyötyä kaikille osapuolille aiheuttava ratkaisu. Aina se hyöty ei välttämättä kohdistu juuri omalle kohdalle, mutta kun päätöksenteon kohteina olevia asioita on tuhansia, on usein pakko tehdä ratkaisuja, jotka eivät kaikkia ehkä miellytä. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, että pysytään aiheessa, joka nyt punnitsee presidentin näkemyksien suhdetta sananvapauteen ja sen ilmaisemiseen, näin monimutkainen ollakseni.
Poliitikot ovat kautta aikojen ja kaikissa kulttuureissa saaneet osakseen kritiikkiä. Heitä on murhattu. Teloitettu. Heidän maineensa on pilattu. Heiltä on rikottu omaisuutta ja heitä on uhkailtu. Heitä herjataan kaikkialla niin, että jos itse laittaisi sellaiset sanat suuhunsa, suu menisi rakoille. Ja on se mennytkin, moneen kertaan. Kulloinenkin hallitus on tehnyt monen ihmisen mielestä väärin yhdessä asiassa, toisten mielestä jossain toisessa. Ja onneksi meillä on oikeus kritisoida päättäviä elimiä, joiden päätöksistä meidänkin elämämme riippuu. Ajatella, jos eläisimme tilanteessa, jossa kaikki poikkeavat mielipiteet johtaisivat automaattisesti siihen, että sitä joutuisi vankilaan tai kidutetuksi tai nimeksi hautakivessä. Ja ajatella vieläpä sitä, että tällaista todellisuutta huomattava osa maailman ihmisistä edelleen elää. Näennäinen demokratia on monissa maissa todellisuudessa diktatuuria.
Onkin paikallaan muistaa se tosiasia, että presidentit eivät voi huseerata mitä haluavat, vaan heidän toimivaltuuksiaan säätelevät lait, joiden yli ei voida mennä. Ja vaikka presidentti saisikin lisää toimivaltuuksia, ei täällä silti täyteen diktatuuriin kakistelematta mentäisi. Joten vaikka presidentiksi päätyisikin ehdokas, jonka näkemykset eivät olisi samanlaiset omiemme kanssa, ei Suomesta automaattisesti tule paikkaa, jossa eläminen muuttuisi päivässä tai edes vuosien mittaan täysin valtionpäämiehensä kaltaiseksi. Totta kai presidentin omat näkemykset vaikuttavat päätöksentekoon, mutta ei niitä päätöksiäkään ihan noin vain omasta hetken mielijohteesta tehdä.
Meillä kun on edelleen runsaasti muitakin, päättäviä elimiä, joiden kautta voimme vaikuttaa. Eikä ole pakko tykätä kenestäkään poliitikosta, jos ei halua.
Ja demokratian nimissä eniten ääniä saanut voittakoon.
Iida Rekunen
