”Minä NIIN rakastan jäätelöä!” huudahti 5-vuotias lapsenlapseni hakiessani hänet taas kerran päiväkodista. Tuota lausetta ennen hän oli kuin olikin ehdottanut minulle kaupassa piipahtamista jäätelön hankkimisen onnistumiseksi. Niinpä niin, mitä 5-vuotiaana itse rakastin? Vai tunsinko lainkaan tuota sanaa tai tuollaista ilmaisua? Ajatukseni syöksähtivät omalle 5-vuotiselle taipaleelleni.
Vuonna 1951 olin 5-vuotias. Sodasta oli 7 vuotta ja isäni oli tullut siltä taipaleelta kotiin 6,5 vuotta aiemmin. Vietettyään juoksuhaudoissa 5 vuotta kaiken kaikkiaan. Asuimme Lönnrotinkatu 3:ssa isovanhempieni kotona, koska Helsingissä oli valtava asuntopula Karjalan siirtolaisten johdosta. Kaikkien, joilla oli vähänkin isompi asunto piti ottaa pakolaisia tai asunnottomia kotiinsa asumaan. Vaarini otti poikansa perheen, jossa siihen aikaan oli 3 lasta. Neljäs lapsi tuli maailmaan vuoden kuluttua. Lönnrotinkadun päähän pudotettiin ensimmäinen pommi talvisodassa. Se rikkoi siellä olevan rakennuksen tiiliskivet kokonaan. Joskus menin sisarteni ja äitini siskon kanssa sinne leikkimään. Teimme tiiliskivistä taloja pinomalla niitä päällekkäin ikään kuin uudelleen rakensimme tuhoutuneen talon. Mitä ymmärsin sodasta ja tuhoutuneesta talosta? En osaa sitä teille kertoa. En muista siitä ajasta paljoakaan. Vai olenko tarkoituksella unohtanut? Sisareni kertoi, että ollessaan äitini kanssa sodan aikana pommisuojassa, äiti oli laittanut hänet vieraan miehen syliin mennessään auttamaan jotakuta haavoittunutta. Ja sisareni oli saanut hirveän huutokohtauksen. Pelosta, tietty. Asunnossamme asui 8 ihmistä ja yksi vessa oli lavuaarilla. Emme siellä pystyneet peseytymään. Joten menimme Bulevardilla sijaitsevaan saunaan kerran viikossa. Sinne menivät kaikki talossamme asuvat ihmiset. Saunassa oli aina paljon väkeä ja nuorta porukkaa. Siellä oli kiva leikkiä vedellä ja kavereiden kanssa. Rakastinko sitä touhua? Tai mitä ruokaa rakastin? Ei tule mieleen yhtäkään asiaa. Näin jälkikäteen sanoisin, että lihavana lapsena söin paljon pullaa. Sitä leivottiin joka perjantai viikonlopuksi. Pullaa pystyin syömään monta peräkkäin, mutta ei sitä saanut tehdä. Koska kaikille piti riittää. Siksi otin vain pari kertaa lisää. Sen muistan.
Jo silloin opin jakamisen taidon. Ei makeaa mahan täydeltä. Niinpä sanoin tyttärentyttärelleni, että ei nyt joka kerta, kun mummi tulee sinua hakemaan päiväkodista osteta jäätelöä. Vaan silloin tällöin. Silloin se tuntuu suuremmalta ihanuudelta, usko pois! Ja voitteko kuvitella, hän uskoi!
Elina Kuosmanen
