Olen ainakin koko aikuisikäni ajan lukenut, että ilmastonmuutos vie talvet, myykää suksenne niin kauan kuin niistä vielä saa rahaa. Ja kuitenkin joka vuosi eräänä talvikuisena aamuna herään lumeen ja pakkaseen. Maa on valkoinen, ilma kirpeä ja askel narskuu. Talvi ei ole kadonnutkaan, eikä se taida ainakaan minun elinaikanani mihinkään kadotakaan.
Samalla huomaan miettiväni aivan muuta kuin ilmastotilastoja. Mietin, miksi tämä talvi tuntuu yhä useammalle meistä lähinnä vaivalta. Miksi se on jotain, josta pitää selvitä, ei jotain, jossa eletään ja jonka ominaispiirteistä myös nautitaan.
Olkoon ilmastonmuutos todellinen ja mitattu ilmiö. Se ei katoa sillä, että talviimme mahtuu edelleen pitkiäkin kylmiä kausia. Kun lämpökeskiarvot nousevat, niin lumipeite vähenee ja talvesta tulee epävakaampi, nyt ensi alkuun etenkin etelässä. Mutta kuten menneinä vuosinakin pirteän pakkasen täyttämät talviset viikot mahtuvat täysin tähän kuvaan – luonto ei toimi suoraviivaisesti.
Silti keskustelu jumittuu usein väärään kysymykseen: onko talvi palannut vai ei. Minusta kiinnostavampi kysymys on tämä: osaammeko me enää elää talvea?
Lapsena talvi oli tapahtuma. Se tarkoitti pulkkamäkeä, jäätyneitä järviä, posket punaisina juoksemista ja sitä hetkeä, kun sormia paleli juuri sen verran, että sisälle meneminen tuntui palkinnolta. Nyt talvi tuntuu projektinhallinnalta: liukkaus, vaatekerrokset, aikataulut, auraus. Ja kun ulkona on kylmä ja pimeä, on niin helppoa jäädä sisälle ja avata mikäpä muukaan kuin jonkin kokoinen ruutu.
Me elämme ajassa, jossa epämukavuus on jatkuvasti vältettävissä. Talvi ei sovi siihen logiikkaan. Se vaatii sopeutumista, rytmiä ja joskus hidastamista. Ja ehkä juuri siksi se tuntuu vieraalta. Talvesta on tullut ikkunoiden takainen maisema, ei ympäristö, jossa olemme aktiivisesti läsnä.
Tämä ei ole vain yksilön laiskuutta tai valinta. Se on myös rakenteellinen asia. Kaupungit, työrytmit ja arki eivät aina tue talvista liikkumista. Silti juuri talvi voisi olla voimavara: liikkumista, valoa, luonnon kokemista aikana, jolloin moni voi huonosti ja istuu liikaa paikallaan.
Mieleni valtaa ajatus; että jos talvi ei katoa ilmastonmuutoksen myötä, se voi kadota myös toisella tavalla – taitona ja kulttuurina. Kyvykkyytenä elää miinusasteiden kanssa. Jos tyydymme vain seinien sisällä odottamaan kevättä, menetämme osan siitä, mikä tekee tästä maasta ja tästä elämästä juuri tällaisen.
Talvi on taas täällä ja piste. Se ei kysy meiltä mielipidettä ilmastonmuutoksesta. Se on vain olemassa. Ja ehkä se kysyy jotain muuta, paljon arkisempaa ja vaikeampaa: uskallammeko vielä mennä ulos, liikkua, leikkiä ja elää sen kanssa – vai jäämmekö sisälle odottamaan, että se menee ohi.
