Suomalainen veronmaksaja tilaa tänään usein kyytinsä Boltista tai Uberista. Ei siksi, että palvelu olisi erityisen hieno tai kuljettaja tarjoaisi kivennäisvettä takapenkille, vaan siksi, että kyyti on halvempi. Monelle kyse ei ole valinnasta vaan pakosta.
Samaan aikaan yhteiskunnan maksamat taksimatkat kulkevat usein aivan toista reittiä. Kela-kyydit, vammaispalvelun matkat ja hyvinvointialueiden kuljetukset ohjataan sopimustakseille, joiden hinnat ovat usein selvästi korkeammat kuin alustapalveluissa. Veronmaksaja maksaa siis omat matkansa halvimmalla mahdollisella tavalla – ja samalla rahoittaa kalliimmat kyydit muille.
Moni kysyy aivan aiheellisesti: miksi?
”Verojen ja pakollisten menojen jälkeen minulle jää niin vähän rahaa käyttööni, etten yksinkertaisesti pysty käyttämään isoja, laadukkaampia taksiyhtiöitä vaikka haluaisin. Perinteisempien taksiyhtiöiden kyytejä käyttävät ne, joiden matkat rahoitetaan minunkin työllä tienaamistani rahoista perityistä veroista, minulla itselläni niihin kyyteihin ei ole varaa. Aika erikoinen on tämän maan systeemi, eikö?”
Kysymys ei ole pelkästä kateudesta, vaan järjestelmän logiikasta
Julkinen sektori perustelee korkeampia hintoja sillä, että se ei osta vain yhtä kyytiä, vaan kokonaisen palveluvelvoitteen: auto pitää saada myös syrjäseudulle, keskellä yötä, pyörätuoliasiakkaalle tai dialyysipotilaalle. Tarvitaan esteettömyyttä, valvontaa, turvallisuutta ja varmuutta. Näitä Bolt tai Uber eivät automaattisesti takaa.
Perustelu on oikea — mutta vain osittain
On täysin ymmärrettävää, että paarikuljetus tai vaikeavammaisen henkilön matka ei ole sama asia kuin keskustasta rautatieasemalle tilattu tavallinen taksi. Mutta miksi tavallinen terveyskeskusmatka kaupungin sisällä maksaa verorahoin kustannettuna enemmän, kun saman matkan voisi ostaa sovelluksesta puoleen hintaan?
Tässä kohtaa järjestelmä alkaa näyttää enemmän byrokratialta kuin huolenpidolta
Myös kuljettajien näkökulma paljastaa ristiriidan. Sekä Boltin että Uberin ajoja ajava Manish kuvaa alustatalouden nurjaa puolta suoraan: ”Boltia käyttävät asiakkaat tietävät kyllä, ettei kukaan voi maksaa autonsa kuluja ja tienata niillä hinnoilla, joita kyydeistä maksavat. Selvää riistoa, johon ei puututa.”
Halpa hinta ei siis aina tarkoita reilua järjestelmää. Veronmaksajan käyttämän kyydin säästö revitään tässä kohdin kuljettajan selkänahasta.
Silti peruskysymys jää: miksi yhteiskunta ei osaa erottaa, milloin tarvitaan erityispalvelua ja milloin riittäisi tavallinen, edullinen taksikyyti?
Veronmaksaja hyväksyy mielellään sen, että apua tarvitseva saa apua. Mutta hänellä on myös oikeus kysyä, miksi hänen on ostettava omat matkansa halvimmalla mahdollisella tavalla, ja samalla verorahoilla ostetaan muille kalliimpaa palvelua ilman näkyvää syytä.
Yhteiskunnan pitäisi ostaa turvallisuutta ja saavutettavuutta — ei tehottomuutta. Juuri siinä kulkee oikeudenmukaisuuden raja.
