Elämä on kummallista toteaa eräs vitsinvääntäjä (GB). Katsokaas hän kertoo, ”kun olin nuori niin minua kutsuttiin kovaksi individualistiksi.” ”Kun olin viisissäkymmenissä minua pidettiin erikoisena tyyppinä.” ”Ja vaikka nyt seitsemänkymppisenä sanon samoja asioita kun silloin, minut leimataan seniiliksi”. Näin se vain on! Itsekin olen joutunut sen asiantilan toteamaan.
Esimerkiksi ottaessani poikani mukaan televisiokaupoille, myyjä toimii juuri niin eli kysyy tarvittavan televisioni vaadittavista ominaisuuksista pojaltani. Lääkäri kysyy olotilastani tyttäreltäni. Autokaupoilla myyjä kysyy eikö minulla ole ketään, joka voisi minua neuvoa näissä tärkeissä kaupoissa. Ei oo eikä tuu, vastaan. Ite on pärjättävä. Kerron siksi lähteväni uuden autoni kanssa ajelulle. Myyjä antaa luvan. Hermostuksissaan soittaa vähän ajan kuluttua, että missäs viivyt? Vastaan kylmän rauhallisena, että auto tarvitsee vielä tarkempaa ja pidempi aikaisempaa tarkastelua. Ei miellyttänyt – vastaus nimittäin!
Lapsia ei kannata ottaa ko. toimintoihin mukaan. Keskustelu alkaa nopeasti hipoa ylempää matikkaa ja tekoälyä. Lapset helposti ostavat mammoilleen hienoimpia vekottimia ymmärtämättä, että mammat ovat vielä näissä maalaisjärjen ja konkreettisten operaatioiden tasolla. Mitä on toiminta ja siihen soveltuva vekotin? Eikä päinvastoin. Meillä mummoilla voipi olla mitä hienoimpia kännyköitä takataskussa, mutta käyttöä niillä ei ole kuin puhelinnumeroiden pyörittämiseen. Ja sekään ei nykyisin enää onnistu.
Vanhempien ja aikuisten lasten suhde on haasteellinen. Toisaalta lapsia pitäisi sitouttaa vanhenevien vanhempiensa elämään ja heidän käytännön elämänsä ratkaisuihin. Eikä vasta sitten, kun elämä kulku on kalkkiviivoilla. Toisaalta nykyisovanhemmat haluavat olla riippumattomia ja itsenäisiä. Eivätkä siten ota lapsiaan tai lapsenlapsiaan mukaan oman elämänsä toimintoihin. Sitten kalkkiviivoilla kaikki elämän edellytysten totuudet ovat järkyttäviä tietoja lähiomaisille. Hehän olivat niin hyvässä kunnossa, miten voi olla elämän loppu edessä, kysyvät vaan? Havaitsin sen itse, kun kävin katsomassa sisartani saattohoidossa. Omaiset olivat usein aivan shokissa äidin/isän/isovanhemman/lapsen heikoista terveystiedoista ja elämän edellytyksistä. Kaikki ne olisi pitänyt olla tiedossa jo aika päivää sitten. Ehkä me kuitenkin haluamme viimeiseen asti uskoa hyvään elämään ja pidemmän elämän ratkaisuihin.
Yhden asian opin sitouttamisessa. En koskaan ota enää lastani mukaan lääkärikäynnille. Lääkärin kysyessä aiempia sairauksiani, tyttäreni kysyi alvariinsa, milloin sinulla tällainen sairaus on ollut? Silloin kun olit vielä potkuhousuissa! Miksi minulle ei ole kerrottu mitään tästäkään sairaudesta? Puhuminenkin kävi vielä silloin voimillesi! Ymmärryksesi ihmisen anatomiasta kolmevuotiaana oli vielä rajallinen, valitettavasti!
Toisaalta lapseni usko vempeleisiin ja niiden luotettavuuksiin on kyllä tarttunut minuunkin! Raamatun sanoja lainatakseni: kun kuljen kuoleman varjojen maassa, muistutan itselleni, että et voi aina luottaa Google Mapsiin!
Elina Kuosmanen
