Koska suosikkisarjani Emmerdale kehtasi vetäytyä tällä viikolla tauolle ja aiheuttaa minulle miltei psyykkiset traumat vieroitusoireineen päivineen (lievästi liioiteltuna), päätin korvata draamantarpeeni muiden kanavien ohjelmistolla. Selasin valikoimaa, tallensin muutamia kiinnostavia ohjelmia ja sitten se tapahtui. Sydämenpysähdys. Maailman järkkyminen. Onnenhetki. Mania. Maanisen suosioni kohteena oleva TV-sarja Syke jatkuisi jo samana iltana neljännen tuotantokauden avausjaksollaan.
Kiljaisin niin kovaa, että draamoihini tottunut avomiehenikin herkesi kyselemään, mikä minulla oli hätänä. Hyperventiloiden ja innostuksesta kimeällä äänellä selitin, että pääsisin jälleen seuraamaan kyseisen sarjan uusimpia jaksoja, joita olin jo kauan odottanut. Samalla ihmettelin, miten oli mahdollista, etten ollut tiennyt tästä aikaisemmin. Aloin muistella kolmannen tuotantokauden odottelua vuosi sitten; silloin laskin tunteja siihen, että kaikki jaksot julkaistaisiin netissä ja tuijotin ne lumouksen vallassa näkemättä tai kuulematta mitään muuta. Silloin tiesin jo kauan etukäteen, milloin uusi tuotantokausi alkaisi. Miksi en tiennyt sitä nyt?
Vastaus on selvä; minä olin mainonnan ulottumattomissa. Mikäli sarjaa on mainostettu bussipysäkeillä, se on jäänyt lumen ja kiireen peittoon. Televisiomainonta on mennyt ohi, koska en ole juurikaan katsonut muuta kuin sitä Emmerdalea ja joitakin muita sarjoja – valmiiksi tallennettuina, hyppien mainostaukojen yli, tuhahtaen turhautuneena, kun taas kerran joudun keskeyttämään katseluni ja kiroten mielessäni sitä, että mainokset ylipäätään ovat olemassa. Tiedän sen, että se on sitä tavallista, asiaankuuluvaa tavallisen kuluttajan standardinapinaa; kaikkihan mainoksia inhoavat! Siitä huolimatta uskallan väittää että tarvitsemme niitä. Mainostajat tekevätkin kaikkensa saadakseen äänensä kuuluviin, ja on suorastaan taitolaji olla kuulematta sitä ääntä, mikäli vain huutaa tarpeeksi kovaa. Otamme mainokset niin itsestään selvänä asiana, että koemme, että meille on suorastaan velvollisuus kertoa, mikäli jokin tietty tuote on alennuksessa tai jokin uusi liike avattu – siitäkin huolimatta, että emme koskaan edes kävisi siellä tai tarvitsisi kyseisiä tuotteita.
Itse näen mainoksia ylipäätään käytännössä vain sattumalta, ja vaikka väitän, etten ole niiden uhri, olen jo vuosia kelpuuttanut vain kaksi tiettyä pyykinpesunestettä – nekin mainosten perusteella. On paradoksaalista, miten miltei kaikki sanovat inhoavansa mainoksia ja ovat kuitenkin niiden vaikutuksen alla, kun toisaalta on myös hetkiä, jolloin mainontaa olisi totisesti tarvittu – kuten nyt, kun oli meneillään jotakin itseä kiinnostavaa. Uskallankin väittää, että useimmat meistä inhoavat mainoksia vain siksi, että muutkin inhoavat niitä – joskin myönnän, etten valitse ihan kaikkia palveluita tai tuotteita mainostamisen perusteella, vaan käyn optikolla ja parturissa siellä, minne helpoimmin pääsen ja jos palvelu pelaa, menen takaisin. Kun koen tarvetta käyttää jotakin tiettyä palvelua, mietin kuitenkin aina ensin sitä, mitä mainoksissa on sanottu kyseisestä aiheesta. Lupasiko joku näöntarkastuksen ilmaiseksi? Mikä olikaan se alennusprosentti niihin ja niihin kehyksiin? Entä oliko se tuo pyykinpesuaine, josta mainoksessa luvattiin moitteetonta tahranpoistoa?
Olisikin varmaan paikallaan pitää itsensä jatkossa paremmin ajan tasalla mainonnan suhteen. Ei vain siksi, että tietäisin missä mennään, vaan myös siksi, että niiden takana on kalliita projekteja ammattilaisineen. Vaikka mainostaminen onkin kovaa bisnestä, on koko ajan käytettävä psykologiaa, joka useimmiten nähdään pehmojutuista lässyttämisenä. Kyky asettua toisen asemaan, miettiä, mitä toinen haluaa mainoksissa nähdä ja antaa syy siihen, miksi kuluttaja valitsisi juuri tämän tuotteen… Se ei liene tehtävistä helpoimpia, ja niitä, joilla on kyky siihen, on pakko ihailla, siinä missä ihailee muidenkin alojen ammattilaisten taitoja.
