Filosofi Platon, joka pohdiskeli runsaat 2000 vuotta sitten muun muassa politiikan ja muun yhteiskunnallisen vaikuttamisen olemusta, on todennut, että ”Demokratiassa ei välttämättä valita sitä, joka on paras johtaja, vaan se, joka on paras valehtelija”.
Platonia kiinnosti erityisesti se, mitä tapahtuu, kun/jos demokratiassa on liikaa vapautta. Se lopulta johtaa hänen mielestään kaaokseen. Kaaos voidaan korjata nostamalla yhteiskunnasta esiin joku, joka luo ympärilleen uhkakuvia ja keskittää vallan itselleen. Näin hän laittaa asiat järjestykseen.
Tähän on helppo sanoa, että onpa ollut Platonilta kyynistä ajattelua. Vuosisatojen kuluessa on kuitenkin melko usein tapahtunut juuri Platonin kuvaamalla tavalla. Esimerkkejä on useita, joista osa on edelleen toiminnassa.
Platon aikanaan esitti ongelmaan ratkaisuksi ns. ”julkisuuskuninkaita”, jotka olisi koulutettu vuosikymmeniä tunnistamaan ”totuus”, ja jotka eivät edes olisi halunneet valtaa, vaan osallistuivat tehtävään velvollisuudesta. Eli Platon esitti vallan antamista eräänlaisille asiantuntijoille.
Tiedämme, että asiaa ei ratkaista Platonin esittämällä tavalla.
Toki nykyisinkin käytetään valtaa usein (onneksi) siten, että poliittiset päättäjät kysyvät ennen päätöksentekoa asiantuntijoiden mielipidettä omiin ehdotuksiinsa. Päättäjät sitten päättävät, ketä asiantuntijaa uskovat/haluavat uskoa.
Palaan kuitenkin vielä Platonin väitteeseen, että demokratiassa ei valita välttämättä parasta johtajaa, vaan se, joka valehtelee parhaiten. Tämä ei toivottavasti pidä paikkaansa.
Poliittisen puheen ensisijainen tarkoitus on ihmisiin vaikuttaminen. Parhaiten ovat pärjänneet demagogit, agitaattorit. He ovat pärjänneet verbaalisilla lahjoillaan, eivät aina välttämättä faktojen esittämisellä. Ihmiset uskovat helpoimmin yksinkertaisia väitteitä, jotka esitetään mahdollisimman suoraviivaisesti ja selvästi, kuten ”kunnallisveroprosenttia pitää nostaa” tai toisaalta ”verotus on liian kireää”, ”perintövero pitää poistaa” tms.
Jokainen, joka ei ole kovin syvällisesti perehtynyt verotuksen yksityiskohtiin, voi varsin helposti tarttua näistä väitteistä mihin tahansa. Poliitikko, joka haluaa agitoida, tietää tämän. Kuulija ajattelee, että ”siinäpä on hyvä tyyppi”, ”hän ajattelee aivan kuten minä”. Poliitikko saattaa tietää, että asioita ei voida näin yksioikoisesti muuttaa, eivätkä seurauksetkaan välttämättä ole selviä. Mutta väite puree.
Valehteleeko poliitikko, jos hän esittää tällaisia väitteitä, tietäen, että ehdotuksia ei ole realistista toteuttaa, tai toisaalta tietää, että väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa? Vai onko kyse hyväksyttävästä, onnistuneesta poliittisesta mielipiteestä, jolle haetaan äänestäjien tukea?
Oikeustieteellisessä opiskellessani eräs kauppaoikeuden professori totesi luennolla, että hyvän diilin ja petoksen välinen ero voi joskus olla hiuksenhieno. Tuomioistuin voi joutua ratkaisemaan, kummasta oli kysymys. Hankalaa on se, miten ratkaistaan, puhuuko poliitikko totta, liioitteleeko hän, vai valehteleeko hän. Tai onko kyse siitä, että hän ei ymmärrä, mistä hän puhuu. Tämän kaiken joutuu äänestäjä ratkaisemaan.
Taisto Hujala
varatuomari
yrittäjä
Tuusula
taisto.hujala@icloud.com
