Muuan poliitikko ja vielä aika korkealla tasolla sanoi taannoin, että oopperaa ja balettia ei pitäisi tukea yhteiskunnan varoin. Maksakoot itse harrastuksensa oli hänen viestinsä. Harrastuksensa?
Samaa pauhua kuuluu aina kun puhutaan kulttuurin ja myös kansallisten kulttuurilaitosten tukemisesta valtion budjettivaroin. Varsinkin sosiaalinen media on täynnä kulttuurirahoituksen asiantuntijoita. He unohtavat tai eivät tiedä, että kansallisia kulttuurilaitoksia ovat oopperan ja kahden kansallisen teatterin lisäksi muun muassa kansallisarkisto, kansallismuseo ja kansalliskirjasto.
Ne ovat suomalaisen identiteetin ja muistin tallentajia. Ne syntyivät aikana, jolloin suomalaisuutta, suomen kieltä ja Suomea kansakuntana rakennettiin. Jos me emme tue niitä, niin ei niitä tue kukaan mukaan.
Kulttuurin harrastamisella on mitä tärkein sijansa kulttuurilaitosten historiassa. Esimerkiksi suomalainen teatteri perustettiin julkisessa kokouksessa 22. toukokuuta 1872. Kokoukseen oli kutsuttu ”herroja ja naisia, jotka harrastivat asiaa. Saapuville tuli noin 70 kansalaista, kaupunki- ja maakuntalaisia, kumpaakin sukupuolta”, kuten professori Eliel Aspelin-Haapkylä kirjoitti.
Kokous oli alkusysäys ensimmäiselle suomenkieliselle ammattiteatterille, joka nyt tunnetaan Kansallisteatterina. Tosin Nya Teatern – nyt Svenska Teatern – oli jo kolme vuotta aikaisemmin esittänyt Aleksis Kiven Lean suomeksi. Pääosaa esitti ruotsalainen Hedvig Charlotte Raa, joka opetteli roolin suomeksi, osaamatta lainkaan suomea.
Harrastajateattereissa saivat alkuoppinsa monet 1900-luvun suuret näyttämötähdet Aku Korhosesta, Siiri Angerkoskesta ja Tauno Palosta alkaen. Vieläkin osa tunnetuista näyttelijöistä on aloittanut harrastajateattereissa, vaikka pääosa saakin oppinsa korkeakouluista Helsingissä ja Tampereella.
Suomi on ollut ja on täynnä työväen ja seuraintaloja, jotka ovat yhä kansalaisten kulttuuriharrastusten keskeisiä ylläpitäjiä. Koin sen itse Malmin Työväen Näyttämön, harrastajateatterin esityksessä Yllätysvieraita. Näyttämö juhlii sen myötä kahdeksankymmenvuotista historiaansa. Vuosikymmenten mittaan Malmin teatterissa on nähty lähes kaikki näyttämötaiteen klassikot Shakespearesta ja Aleksis Kivestä alkaen, nykynäytelmiä myöten.
Maaliskuisena sunnuntai-iltana Malmilla mieleen tuli monia asioita. Teatteri oli läheinen, perheenomainen. Näyttelijät hakivat kahvikupillisen kahviosta, juttelivat tuttujen kanssa ja saivat ja alusta alkaen aikaan yhteisen kokemuksen. Sellaisesta ei tietenkään voi kokea ammattiteatterissa.
Harrastajateatteria on helppo verrata ammattiteatteriin ja todeta vaikka mitä, mutta hedelmällistä se ei ole. Kun istuin katsomossa jotakuinkin seitsemänkymmenen muun katsoja kanssa, kritisoin mielessäni liian pitkää puhekohtausta, paikallaan seisovaa ohjausta ja muutakin. Niin teen myös ammattilaisten esityksissä. Silti Yllätysvieraita vei mukanaan jopa niin, että mietin vielä illalla yhä uudelleen näyttelijöiden heittäytymistä, harrastamisen iloa ja sitä suomalaisen teatterin alkujuurta, jossa sain olla mukana katsojana.
