Seppo Heikinheimo, Hannu Mäkelä, Mårten ja Kjell Westö. Nämä kulttuurielämästä tutut miehet viettivät tärkeän osan kasvuvuosistaan Munkinseudulla. Heidän sitä aikaa koskevat kirjalliset muistikuvansa liittyvät erityisesti kouluun. Esiin nousevat myös erilaiset kokemukset suomen- ja ruotsinkielisten nuorten välisestä kanssakäymisestä.
HELLEKYPÄRÄ PAKKASELLA
Seppo Heikinheimo (s. 1938) oli monipuolinen ja kiistelty kulttuurivaikuttaja. Hänet muistetaan Helsingin Sanomien suorasukaisena musiikkikriitikkona, joka ei pehmennellyt tai pyöristellyt omia arvioitaan. Heikinheimo kirjoitti myös useita elämäkertoja musiikkialalta ja suomensi ison joukon tieto- ja kaunokirjallisia teoksia, mm. latinasta ja venäjästä. Ennen omaehtoista kuolemaansa Heikinheimo teki kirjan elämästään; Mätämunan muistelmat ilmestyi 1997.
Perhe Heikinheimo muutti Munkkiniemeen 1950-luvun alussa, osoitteeseen Lokkalantie 16. Kadun toisella puolella oli rakenteilla MYK:n koulutalo. Seppo, joka oli neljästä veljeksestä vanhin, rajoittaa muistelmansa 1950-luvun osalta pitkälti juuri koulunkäyntiin MYK:ssa. Hän on selvästi ollut varsin värikäs hahmo jo teini-ikäisenä. Kuvatuksi tulevat etenkin monet yhteenotot koulun suuren auktoriteetin, rehtori Jussi Saukkosen kanssa. Opettajia Heikinheimo luonnehtii kursailemattomaan tyyliinsä. Kuka on ”töpeksijä”, kuka taas ”kiistattomasti vihatuin”. Toki myös myönteisempiä arvioita löytyy.
Esimerkkinä omintakeisesta huumorista voi mainita hattuepisodin, kun ylemmältä taholta oli tullut määräys että kaikilla oppilailla on oltava päähine pakkaskelillä. Asiaa valvottiin koulun portilla ja paljaspäiset lähetettiin takaisin hakemaan päähinettä. Seppo kipitti silloin kotiinsa kadun toiselle puolelle ja palasi kouluun ulkomaanmatkalta hankittu hellekypärä päässään. Näky herätti ansaittua ihailua ja huvittuneisuutta koulukavereiden keskuudessa.
MYK:ssa särmikäs Heikinheimo tuplasi yhden vuoden, vaihtoi matematiikkalinjalta kielilinjalle ja oli erotettunakin koulusta kuukauden verran. Lukioaikana hän kävi jo kuuntelemassa mm. kreikan luentoja Helsingin yliopistossa. Kesän 1957 Heikinheimo työskenteli Uuden Suomen lehtikuvaajana. Ylioppilaskirjoituksissa 1958 hän ylsi kuuteen laudaturiin, tiettävästi ensimmäisenä koulun historiassa.
KALLIOSTA MUNKKAAN
Finlandia-palkitun kirjailija Hannu Mäkelän (s. 1944) laajaan tuotantoon kuuluu myös viisiosainen muistelmasarja. Kakkososassa (Muistan. Nuoruus; 2012) hän käsittelee aikaansa Munkkivuoressa ja Munkkiniemessä. Perheen muutto Munkkivuoren upouudelle asuinalueelle vuonna 1957 ei ollut Kallioon juurtuneelle 14-vuotiaalle pojalle mieluisa. Mäkelä tunsi katkeruutta muutosta ja vierautta uudessa miljöössä. Kotitalo oli Ulvilantie 17 (”Ulvilantien kuopassa”). Lukion alkaessa kouluksi valittiin Munkkivuoren yhteiskoulun sijasta Munkkiniemen yhteiskoulu. Mäkelä käveli Tarvontien työmaan poikki tapaamaan rehtori Saukkosta. Koulun alettua uusi oppilas sai huomata, että lukiolaisten välituntipiha on kentän puolella, muut ulkoilivat isommalla etupihalla. Tupakointi oli kielletty mutta Laajalahdentien toisella puolella olevan muuntajan takana käytiin silti. Valvovat opettajat yrittivät sitä estää, jotkut tarmokkaasti ja toiset vain nimellisesti.
Puisto-Kinossa katsottiin elokuvia ja talvella omaksuttiin laskettelun alkeet Meilahden mäessä. Tutuksi tuli myös Munkkiniemen puistotien kuppila Dominicus, jossa Mäkelä kirjallisuushenkisten kavereidensa kanssa vietti aikaa poltellen ja syöden ranskalaisia runsaan ketsupin kera. Koulun vieressä on tietysti myös Ukko-Munkki, jossa istuminen on munkkalaisittain ”aikuisuuden huippu” – 21 vuoden ikäraja oli kuitenkin pahana kantona kaskessa. Vähitellen nuoren miehen elämänpiiri laajenee kaupungin keskustaan. Liikenteessä palveli Turistibussin linja 35.
Mäkelä kertoo, että hänen aikanaan suomen- ja ruotsinkielisten koulujen välille solmittiin onnistuneesti yhteyksiä, kun eri kieltä puhuville nuorille järjestettiin yhteisiä illanviettoja. Hän kuvaa myös hyvin, miten kouluajan loppua kohti kanssakäyminen opettajien kanssa muuttuu. Nämä eivät ole enää vihollisia tai auktoriteetteja vaan tukijoita, joiden kanssa tehdään yhteistyötä.Tämä on varmaan yleispätevä kokemus niillä, jotka ovat opiskelleet lukiossa. 1962 penkkarijuhlissa omalla koululla oli valvovana opettajana ”kiharatukka Jorma Rytkönen”, tuleva pitkäaikainen rehtori. Toukokuussa Hannu Mäkelä painoi päähänsä valkolakin.
”OOTSÄ HURRI?”
Kirjailijaveljekset Kjell (s. 1961) ja Mårten (s. 1967) Westö julkaisivat 2022 kirjeenvaihtona etenevän muisteluteoksen ”Åren; Två bröder berättar”, joka suomennettiin saman tien (”Vuodet; Veljekset kertovat”). Kirjeissään he nostavat esiin merkityksellisiä kiinnekohtia omista, osin yhteisistä vaiheistaan.
Munkinseutuun kytkeytyviä mainintoja on teoksessa melko niukasti. Koti oli 1960-luvulla Ulvilantiellä ja sen jälkeen Perustien loppupäässä. Kjell lenkkeili Munkkiniemen ympäristössä ja läheiset ns. Käärmekalliot noteerataan, samoin tietysti lippakioski ja ruotsalaisen yhteiskoulun kupeessa sijaitseva partiokellari. Solnan Grilliin kokoonnuttiin sunnuntaisin perheaterioille. Kjell kävi paikkakunnan ”tavalliset” ruotsinkieliset koulut, mutta Mårten teki matkaa Munkkiniemestä Laakson Steinerkouluun. Penkkiurheilusta ja populaarimusiikista tuli kummallekin vähitellen keskeistä elämänsisältöä.
Painavinta antia on kuvaus nuorten kielisuhteista 1970- ja 80-luvuilla. Silloin Munkkiniemessäkin oli porukoita, jotka suuntasivat aggressiota ruotsinkielisiin koululaisiin. Hurrittelua, uhkailua, pelon ilmapiirin luomista, väkivaltaakin. Mårten kertoo, miten oli oltava jatkuvasti varuillaan ja vältettävä tiettyjä paikkoja – esim. juuri puukioskin ympäristöä, jossa suomenkielisiä nuoria kokoontui.
On sinänsä mielenkiintoinen kysymys, kuinka eri kieliryhmät ovat eri vuosikymmenillä tulleet toimeen keskenään. Ehkä on niin, että enimmäkseen yhteiselo on ollut luontevaa ja sopuisaa, mutta tiettyinä aikoina on ilmennyt kuvatun kaltaista avointa vihamielisyyttä ja jengiytymistä.
Veli-Pekka Salminen
