Kirsi Salo: Jääkaappimagneetit, nuo loputtomien viisauksien lähteet

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiinnitin omaan jääkaappiini tekstin, joka puhuttelee minua syvästi. ”Kun menet sisääsi, menet yksinäisyyteesi. Kukaan ei voi tulla sinne kanssasi.” Näistä sanoista laskeutuu saman tien kaunis rauha sisääni.

Vasta tänään ekaa kertaa tulin ajatelleeksi, että ehkä jollekin nuo sanat voivat aiheuttaa ahdistusta tai puistatusta. Sisäänpäin kääntyminen. Tutkimaton, myllertämätön ihminen on nimittäin täynnä pimeitä paikkoja. Ihminen, joka on elämän mittansa painanut tukahduksiin monenlaisia tunteita ja kokemuksia, pitää sisällään sellaisia pimeitä luolia, jonne ei hermo kestä katsoa.

Siellä pimeydessä uinuvat ne monet kipeät asiat, yleensä lapsuudesta, joiden käsittelyyn ei riittänyt aikanaan voimavaroja. Ne ovat siellä kuin Keskusarkiston pitkillä hyllyillä varastoituina, odottamassa, että joku tulisi karistamaan niiden päältä pölyt ja uskaltaisi katsoa niitä. Nähdä haudatut kipeät muistot, jotta niihin kiinnittyneet, painuksiin pakotetut tuskaiset tunteet pääsisivät myös viimein vapaaksi. Vapaaksi ja pois ihmisen kehosta ja tunnekentästä. Pois vaikuttamasta meidän tämän päivän käytökseen.

Sillä ikävä tosiasia on, että käsittelemättömät kokemukset ja niihin liittyvät tunteet eivät katoa minnekään. Ne vaikuttavat alitajunnasta meidän toimintaamme. Ne ohjaavat suhdettasi muihin ihmisiin ja asennettasi tapahtumiin, vaikka kuinka painaisit silmät tiukasti kiinni ja väität rehvakkaasti, että menneisyydellä ei ole merkitystä. ”Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee”, eikö vaan. Kyseenalaista suomalaista kansanviisautta, minkä takia meillä on tuppisuinen kansa, joka kulkee kuin robottilauma elämäänsä, koska tunteet ovat pelottavia. Tunteet, joiden tehtävä nimenomaan olisi ohjata valintojamme. Tunnetukkoiset tulppaavat itsensä kiinni peläten, että jos tunnet yhtään mitään, Keskusarkiston ovi aukeaa ja kaikki tunteet ryöppyävät kontrolloimatta esille. Jos on oppinut olemaan tuntematta, tunteet ovat ihan pirun pelottavia.

Mutta näennäinen rauha on juuri sitä, näennäinen. Tunteet ja menneet kokemukset huutelevat sieltä Keskusarkiston hyllyltä reaktioina. Aina kun koet voimakkaan negatiivisen tunnereaktion, tiedät että jokin käsittelemätön vanha trauma ilmoittelee itsestään. Kun pomosi varomaton sana ajaa sinut työpaikan vessaan itkemään riittämättömyytäsi tai kumppanisi myöhästely nostaa raivon pintaan, jep, olet pölyisten muistojesi arkistossa. Et itke pomosi sanoja, itket ehkä isäsi ilkeitä huomautuksia, kun olit lapsi. Tai kun huudat myöhästelevälle puolisollesi, saatat itse asiassa purkaa sisääsi varastoitunutta raivoa äidillesi, joka myöhästyi kaikkialta mikä oli sinulle tärkeää.

Sellainen on ihminen. Yksi iso muistojen ja tunteiden varasto. Kun tuota varastoa on kävellyt rohkein askelin tarpeeksi monta vuotta avaten eteen tulevia laatikoita aina reaktioiden sattuessa, niin silloin siellä alkaa kuulua tyhjyyden kaikua. Kun uskallat tutkia itseäsi, koko elämäsi muuttuu ja vapaudut menneestä, aidosti ja oikeasti. Keskusarkistosta, ytimestäsi tuleekin lepopaikka. Siellä on yhtäaikaa valtava voima ja harmonia. Se on tila, josta hyötyvät kaikki ympärilläsi. Se tekee toiminnastasi vahvaa ja läsnäolostasi helppoa. Et räisky, romahtele etkä paheksu.

Me tarvitsemme tähän maailmaan kipeästi enemmän harmoniaa ja se lähtee meistä ihmisistä. Siitä millaisia olemme toisillemme ja itsellemme. Siksi minä kutsun työkseni ihmisiä tutkimaan ihan tosissaan itseään ja elämäänsä. Myös sinua. Ja näistä aiheistakirjoitan teille jatkossa. Sillä matka sisälle on kaikista palkitsevin. Hetki, jolloin hiljennyn omaan ytimeeni on paras matka, minkä tiedän.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.