Vuoden kuluttua Suomi äänestää uuden eduskunnan. Päivämäärä on jo kalentereissa, ja ehdokashakemukset on jätettävä tasan vuoden päästä maaliskuussa 2027. Se saattaa tuntua kaukaiselta, mutta politiikassa vuosi on lyhyt aika – erityisesti silloin, kun talouden ja yhteiskunnan paineet kasvavat.
Lähtötilanne ei ole helppo. Julkinen talous on alijäämäinen, velkasuhde nousussa ja talouskasvu vaatimatonta. Suomi on EU:n liiallisen alijäämän menettelyssä, mikä tarkoittaa, että seuraavankin hallituksen on esitettävä uskottava suunnitelma talouden tasapainottamiseksi. Vaalikevät 2027 osuu keskelle tätä niin sanottua EDP-ikkunaa. Käytännössä jokaisen puolueen on kerrottava, miten se aikoo sovittaa yhteen sopeutustarpeet, palvelut, verot ja kasvun.
Kyse ei ole vain numeroista. Kyse on poliittisesta rohkeudesta.
Kuluvalla vaalikaudella useat tunnetut nimet ovat jättäneet eduskunnan. Pekka Haavisto siirtyy YK-tehtäviin, ja hänen lisäkseen moni muu – Sanna Marin, Saara-Sofia Sirén, Anna-Maja Henriksson ja Annika Saarikko – on luopunut kansanedustajan työstä. Taustalla on yksilöllisiä ratkaisuja, mutta ilmiö kertoo myös politiikan kuormittavuudesta. Vastuunkanto kovina aikoina ei houkuttele samalla tavalla kuin nousukauden jakovarat.
Seuraavan hallituksen pöydälle ei ole tiedossa kevyitä päätöksiä. Kymmenien miljardien eurojen sopeutustarve tarkoittaa väistämättä keskustelua etuuksista, palveluista, veropohjasta ja hyvinvointialueiden rahoituksesta. Samalla pitäisi löytää kasvun edellytykset – sellaisella tavalla, joka ei horjuta lyhyen aikavälin uskottavuutta.
Tässä tilanteessa kiusaus on suuri siirtää vaikeat ratkaisut virkamiehille tai EU-velvoitteiden taakse. On helpompaa arvostella päätöksiä sivusta kuin tehdä ne itse. On myös inhimillistä pohtia, olisiko mukavampaa siirtyä syrjään ja nauttia sopeutumisrahasta kuin kohdata äänestäjien yhä äänekkäämpi arvostelu.
Silti politiikka tarvitsee tekijöitä. Se tarvitsee ihmisiä, jotka ovat valmiita seisomaan päätöstensä takana myös silloin, kun ne eivät tuo pikavoittoja tai suosiomittareiden nousua. Usein juuri laskusuhdanteessa mitataan johtajuus.
Vuoden päästä käytävissä vaaleissa ei ratkaista vain hallituspohjaa. Niissä ratkaistaan, miten Suomi suhtautuu realismiin. Uskallammeko käydä rehellisen keskustelun julkisen talouden tilasta? Pystymmekö yhdistämään vastuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden ilman, että ne asetetaan toistensa vastakohdiksi?
Demokratia ei ole kilpailu kauneimmista lupauksista. Se on kilpailu uskottavimmista ratkaisuista.
Ehdokaslistat saadaan varmasti kasaan myös ensi keväänä. Niin on aina saatu. Kysymys kuuluu, millä motiivilla listalle lähdetään. Onko kyse asemasta ja näkyvyydestä – vai aidosta halusta kantaa vastuuta tilanteessa, jossa helppoja vastauksia ei ole?
Vuosi vaaleihin on myös vuosi valmistautua. Puolueiden on kirkastettava linjansa, mutta myös äänestäjien on tehtävä osansa. On vaadittava enemmän kuin iskulauseita. On kysyttävä, mitä päätökset maksavat, kenelle ja millä aikataululla. On hyväksyttävä, että kestävä politiikka ei synny ilman kompromisseja.
Suomi ei ole ensimmäistä kertaa vaikeassa tilanteessa, eikä viimeistä. Mutta jokainen sukupolvi joutuu tekemään omat valintansa. Vuoden kuluttua on meidän vuoromme jälleen kerran päättää, ketkä ne valinnat tekevät.
Kysymys ei ole vain siitä, kuka voittaa vaalit. Kysymys on siitä, kuka on valmis kantamaan vastuun niiden jälkeen.
