Suomen pronssikauteen (1700-500 eaa.) ajoitetut hautaröykkiöt eli hiidenkiukaat eivät lukumääräisesti ole mitenkään harvinaisia. Niitä on tuhansittain eikä kaikkia ole perusteellisesti tutkittu. Myös Meilahdesta ja Lehtisaaresta löytyy monta kiehtovan arvoituksellista röykkiötä.
Tutkimuksessa hiidenkiukaita ja sisämaan nk. lapinraunioita pidetään erillisinä kulttuuri-ilmiöinä. Hiidenkiukaat ovat Suomessa kaiketi vanhimpia ihmisen tietoisesti rakentamia arkkitehtonisia monumentteja. Samalla on heti todettava, että ne paljastavat meille vain vähän varmaa tietoa. Paljon jää arvailujen varaan.
Kivistä kasatut röykkiöt ovat kooltaan ja muodoltaan vaihtelevia. Niiden uumenista on löytynyt mm. kehämäisiä rakenteita ja paasiarkkuja. Tyypillisesti röykkiöt ovat sijainneet rannikoiden kallioiden päällä. Ne edustavat nimenomaan läntistä, skandinaavis-germaanista pronssikulttuuria ja kuuluvat varhaisimpiin todennettavissa oleviin läntisiin kulttuurivirtauksiin Suomen esihistoriassa. Ei tiedetä, oliko kyse pelkästään kulttuurivaikutteiden omaksumisesta vai uuden väestön saapumisesta. Jos röykkiöt liittyvät maahanmuuttoon, niin todennäköisesti tulijoita on ollut vain vähän ja he ovat lopulta sopeutuneet alkuperäisemmän väestön kulttuuriin, myös kielellisesti.
Yksi röykkiöhautojen myötä tullut uutuus oli polttohautaus, vaikka ruumishautauksenkin jälkiä on hiidenkiukaista tavattu. Päätelmien mukaan kuolleen sielu vapautettiin poltettaessa ”etävainajalaan”. Polttohautaus ei meillä kuitenkaan vakiintunut pysyvästi. Pronssikautta seuranneella rautakaudella ruumiit haudattiin lähelle ja vainajien uskottiin jatkavan läsnäoloaan kotitienoilla.
Hiidenkiukaisiin on haudattu vain harvoja, arvattavasti yhteisöjen merkkihenkilöitä. Esinelöydöt ovat olleet hyvin niukkoja, vaikka tietysti röykkiöitä on myös pengottu ja ryöstetty aikojen saatossa. Sellaisiakin röykkiöitä tunnetaan, joista ei löydy mitään hautaamisen jälkiä. Niinpä on kysytty, olivatko ne ensisijaisesti hautoja vai oliko niiden tarkoituksena osoittaa alueen hallintaa.
Kiviröykkiöiden avara ja erottuva sijainti korkealla – maa, meri, taivas ja aurinko. Kalliorannikko on maisemallisesti näyttävää, joskin silloisia elinolosuhteita ajatellen melko karua maisemaa. Pronssikaudella myös kaskiviljely valtasi jo alaa, mutta yleisesti röykkiöhaudat on ilmiönä liitetty pyyntikulttuuriin. Ne voivat olla konkreettinen osoitus pysyvämmästä kuulumisesta juuri tiettyyn paikkaan ja alueeseen. Mereltä on jo kaukaa nähty, että ollaan jonkin ihmisryhmän merkitsemillä mailla ja kalavesillä.
Rantaviiva on pitkän ajan kuluessa siirtynyt maankohoamisen takia, mutta Meilahdessa Humallahden kalliolta ja Lehtisaaressa Hiidenkiukaantien päästä löytyvien röykkiöiden luota on yhä edelleen komeat näkymät merelle. Näiden vuosituhansia vanhojen muinaisjäännösten kivinen viesti, kaikkine salaisuuksineen, puhuttelee koskettavasti myös nykyajan ihmistä.
Veli-Pekka Salminen
