Aikuinen tyttäreni kysyi minulta neuvoa: voisiko hänen Helsingin Sanomien digitilauksestaan estää tiettyjen uutisaiheiden esiintymisen? Toinen toistaan seuraavat, lähes maailmanloppua ennakoivat otsikot saavat hänen mielensä synkäksi. Sama aihe nousi uudestaan esille pöytäkeskustelussa, jonka kävin nuoren media-alan opiskelijan kanssa viime viikonvaihteessa Uutismedian liiton seminaarissa Jyväskylässä.
Valtamedian uutisoinnissa on tapahtunut hiljainen muutos, jota harva pysähtyy ajattelemaan arjen selaamisen keskellä. Uutisvirta on kuin viritetty tunnistamaan pelkoja, huolia ja uhkia—ja tarjoilemaan niitä yhä kiihtyvällä tahdilla. Klikkiotsikot lupaavat paljastuksia, skandaaleja ja vaaroja, ja me huomaamme avaavamme ne melkein automaattisesti. Ikään kuin jokin meissä haluaisi varmistaa, ettei jokin uhka pääse yllättämään.
On helppo moittia mediaa tästä kehityksestä, mutta yhtä helppo on unohtaa, että taustalla toimii kylmä matematiikka. Negatiiviset uutiset vetoavat tutkimusten mukaan meihin vahvemmin kuin positiiviset. Aivot reagoivat uhkiin herkemmin kuin mahdollisuuksiin. Tämä on vanha, evoluution muokkaama ominaisuus: selviytymisen kannalta oli hyödyllisempää huomata riski kuin jäädä pohtimaan lupauksia paremmasta. Media vain käyttää järjestelmää, joka on rakennettu meihin jo ennen sanomalehden keksimistä.
Mutta vaikka mekanismi on ikivanha, sen seuraukset nykyisessä informaatioympäristössä ovat uudenlaisia. Kun jokainen klikkaus merkitsee mainostuloa, ja jokainen mainostulo on osa mediatalojen selviytymistaistelua, syntyy oravanpyörä, jossa negatiiviset tarinat ruokkivat sekä mediaa että lukijoita. Media tarjoaa, koska me klikkaamme. Me klikkaamme, koska media tarjoaa. Ja harvoin pysähdymme kysymään, mitä tämä jatkuva negatiivisuudessa kylpeminen tekee meille pitkällä aikavälillä.
Onko meistä tullut ihmisiä, jotka odottavat pahinta, koska uutisvirta kertoo, että pahin tapahtuu koko ajan? Vai onko media vain peili, joka heijastaa jotakin syvempää levottomuutta ajassamme—pelkoa siitä, ettemme pysy mukana maailman liikkeessä?
Ehkä tärkein kysymys kuuluu: voisiko kierteen katkaista? Tuskin täysin. Uutiset kertovat maailmasta, ja maailmassa tapahtuu aina myös surullista, vaikeaa ja yllättävää. Mutta voisiko ote olla tasapainoisempi? Voisiko lukija opetella valitsemaan, mitä hän haluaa kuluttaa—ja ehkä palkita myös sellaisen journalismin, joka ei elä pelolla?
Klikin arvo on mitattavissa, mutta lukijan mielenmaisema ei. Silti juuri se on lopulta se, millä on eniten merkitystä. Jos jatkuva negatiivisuus muovaa todellisuuskäsitystämme synkemmäksi kuin se on, silloin kysymys ei ole enää vain mediasta, vaan yhteisestä hyvinvoinnistamme. Ehkä meidän pitäisi kysyä vähemmän, miksi media toimii näin, ja enemmän, mitä klikki meissä lopulta ruokkii.
Ja juuri nyt joulupyhien lähestyessä, kun maailma hetkeksi hidastuu ja valot syttyvät pimeyden keskelle, voimme muistaa, että huomion suunta on valinta. Jokaisessa päivässä on myös jotain hyvää, jotain pientä mutta merkityksellistä, joka jää helposti otsikoiden varjoon. Jos annamme itsellemme luvan nähdä nämä hetket – ystävällisen sanan, jaetun naurun, rauhan tunteen omassa kodissa – voimme rakentaa vastapainoa uutisvirran synkkyydelle. Toivo ei synny suurista julistuksista, vaan pienistä valonpilkahduksista, jotka kertovat, että maailmassa on yhä enemmän hyvää kuin joskus muistamme nähdä. Ei tullut maailman loppua – tulikin vain vuoden loppu.
Jukka Kuusanmäki
