ADHD-diagnoosit ja lääkitys lisääntyvät vauhdilla. Vielä muutama vuosikymmen sitten tarkkaavaisuushäiriö nähtiin lähinnä ylivilkkaiden koulupoikien ongelmana. Nyt maan suurin aamulehti kertoo artikkelissaan (HS 18.10.) terveydenhuoltoon hakeutuvista keski-ikäisistä, jotka haluavat ADHD-diagnoosin – ja yhä useamman poistuvan lääkärin vastaanotolta resepti taskussaan. Mitä on tapahtumassa? Onko ihmismieli todella muuttunut, vai onko ympäristö ympärillämme kiihtynyt niin paljon, että aivot eivät enää pysy mukana, vaan arjen avuksi tarvitaan amfetamiinijohdannaisia keskushermoston stimulantteja?
Nykyinen työ- ja opiskelumaailma on jatkuvan suorituksen kenttä. Meiltä odotetaan keskittymistä, tehokkuutta ja itseohjautuvuutta – ominaisuuksia, jotka eivät kuulu kaikkien perusvarustukseen. Päivä täyttyy ilmoituksista, sähköposteista, kalenterimerkinnöistä ja uusista sovelluksista, jotka kilpailevat huomiostamme. Ihmisen hermosto ei ole kehittynyt tällaisen jatkuvan ärsyketulvan hallintaan. Silti sitä meiltä vaaditaan. Kun keskittyminen pettää, on helppo ajatella, että vika on itsessä – ei järjestelmässä, joka ei salli lepoa.
Samaan aikaan ADHD:sta on tullut käsite, jolla moni selittää omaa uupumustaan ja levottomuuttaan. Lääkitys tarjoaa ratkaisun, jonka avulla arki sujuu: asiat tulevat tehdyiksi, mieli rauhoittuu, maailma kirkastuu. Monelle se on todellinen pelastus, apu vuosien turhautumiseen ja itsesyytöksiin. Mutta rinnalla kulkee toinen ilmiö – lääkkeiden etsiminen keinona pysyä mukana kiihtyvässä tahdissa. Kun yhteiskunta ei jousta, ihmiset etsivät joustoa itsestään.
Voiko siis olla, että ADHD-diagnoosien kasvu kertoo yhtä paljon ympäristöstämme kuin yksilöistä? Että aivojemme perusrakenne on sama kuin ennen, mutta maailma niiden ympärillä on muuttunut liian nopeaksi, liian hajanaiseksi, liian vaativaksi? Että lääkitys ei aina korjaa aivojen ongelmaa, vaan yhteiskunnan ongelmaa – sen, että elämästä on tullut keskittymisen kannalta lähes mahdoton suoritus?
Tätä kysymystä ei ole helppo esittää ilman, että se kuulostaa syyllistävältä. Monelle ADHD-lääkitys on elämänlaadun kannalta välttämätön. Se ei tee ihmisestä yliaktiivista, vaan palauttaa hänet tasapainoon, jossa keskittyminen ja rauha ovat mahdollisia. Mutta samalla meidän on uskallettava kysyä: miksi niin moni tarvitsee lääkettä jaksaakseen aivan tavallisen arjen? Onko yhteiskuntamme rakentunut niin, että normaali ihmismieli tarvitsee kemiallista tukea selviytyäkseen?
Ehkä ADHD:n yleistyminen on aikamme peili. Se näyttää, kuinka herkästi aivot reagoivat maailmaan, joka ei jätä tilaa tylsyydelle, levälle tai inhimilliselle hitaudelle. Jos yhä useampi tarvitsee lääkettä keskittyäkseen, ehkä ongelma ei ole vain yksilön neurobiologiassa – vaan siinä, että olemme rakentaneet ympäristön, jossa keskittyminen on poikkeus, ei normi.
Jukka Kuusanmäki
