”Ilmasto on se mitä odotamme, sää se mitä saamme”, sanoi kirjailija Mark Twain. Tänä talvena säätä on saatu oikein olan takaa. Koko talven ovat Pohjois-Euroopassa pyörineet matalapaineet sateineen, tuulineen ja lämpimine säineen. Vettä ja tuulta on riittänyt yllin kyllin voimalaitoksiin, mutta lämpimän talven takia sähkön kulutus on pysynyt alhaalla.
Kun vielä Koronavirus iski maaliskuussa täydellä voimallaan, talouselämän sähkönkäyttö laski – kysyntä väheni entisestään ja kierre vain syveni. Lopputulos on suoraan kansantalouden perusoppikirjasta: kun tarjonta ylittää kysynnän, hinta laskee. Ei siis ihme, että pohjoismaisen tukkusähkön hinta on romahtanut puoleen viime vuodesta.
Koiranilmoista kissanpäiviin
Kuluttajat varmaan iloitsevat? Ei välttämättä. Kotitaloudet suosivat usein kaksivuotisia kiinteähintaisia sopimuksia. Jos sopimus on solmittu viime vuoden puolella, hinta on nykymarkkinoihin nähden huima. Uuden sopimuksen voi solmia vasta sitten, kun vanha päättyy ja hinnat ovat nousseet takaisin ”normaalille” tasolleen.
Parhaiten tukkuhinnan laskusta on hyötynyt se, joka ostaa sähköä tuntikohtaisella spot-hinnalla. Hinnan lasku näkyy välittömästi, toki myös hinnan nousu.
Määräaikaista sopimusta ei voi uusia silloin, kun markkinat ovat suopeimmillaan. Spot-sopimuksen hintaa ei voi pidemmällä tähtäimellä ennakoida. Siinäpä somat vaihtoehdot! Mitä kuluttajaparka voi ylipäätään tehdä, paitsi maksaa ja vaikeroida.
