Tämän artikkelin ajankohta on jatkosodan ensimmäinen vuosi 1941. Se perustuu edesmenneen isäni Esko Mannermaan kirjoitukseen nostalgisesta ja melankolisesta jäähyväisvierailustaan entiseen lapsuuskotiin sodan runtelemalla Terijoella, Karjalankannaksella.
Alkuperäinen teksti ja kuvat: Esko J. Mannermaa (k.)
Toimitus: U. Jutta Mannermaa-Rishi
Rakkaasta isästäni oli omituisen hämmentävää ja surullista hyvästellä entistä kotia kaksi vuotta sen jälkeen, kun kaksi sotaa oli käynyt seudun yli. Koska hän oli uskonut varmasti palaavansa kohta takaisin, ei isälläni ollut lähdöstä talvisodan kynnyksellä kovin tarkkaa mielikuvaa. Sen vain hän muisti, miten äitinsä otti seinältä kotitaloa esittävän taulun asettaen sen matkalaukun pohjalle. Kyynelten vieriessä isoäitini poskille murrosikäisestä nuorimmaisesta oli lähdössä toisaalta mielikuvitusta kiihottavaa seikkailun tuntua.
Kahden vuoden poissaolon jälkeen hädin tuskin 17-vuotias teini oli kuorma-auton lavalla lähestymässä lapsuuskotiaan. Kotiseudun takaisinvaltauksen jälkeen hänelle oli näet tarjoutunut mahdollisuus palata takaisin ja liittyä Terijoen Ilmasuojelukomppaniaan toimien 1941–1942 vartiointi- ja desantintorjuntatehtävissä. Isäni oli varmasti huojentunut siitä tiedosta, että kotitalo oli kuulemma kuin kohtalon oikusta säästynyt. Saapuessaan hänen kurkkuunsa nousi toisaalta kuin ahdistava pala havaitessaan useimpien lähinaapureiden talot raunioina. Hänellä oli tunne, kuin ankara sairaus olisi runnellut vanhat, rakkaat tuttavat miltei tuntemattomiksi, mutta jotka hauraudessaan koettivat silti hymyillä tuskiensa läpi.
Komppanialainen hyppäsi kuorma-auton lavalta tielle entisen porttinsa luona. Betoninen kellari, punainen saunarakennus ja puuvaja olivat jokseenkin entisellään. Toisaalta ruohottuneiden käytävien hiekka näytti oudon samealta, sillä sitä ei oltu välillä uusittu. Kotitaloon johtavaa käytävää myötäilevä kukkarivistö oli pahasti ruohottunut. Ensimmäiset yöpakkaset olivat harventaneet niitä ja talvisodan aikaiset paukkupakkaset palelluttaneet lähes kaikki omenapuut.
Kotitalon portailla hän koetteli vanhasta tottumuksesta, josko ulko-oven avain löytyisi tutun ikkunakehyksen takaa pienestä naulasta. Pappani ymmärsi, ettei aikomuksessa ollut järkeä tajuten vasta myöhemmin, että tuhansia vihollissotilaita oli astellut samoja portaita ja koetellut kaikki mahdolliset piilopaikat kätkettyjen aarteiden toivossa. Hän empi astua sisälle puolihämärään eteishalliin, olihan hän ikään kuin jäähyväiskäynnillä vainajan luokse. Eteinen oli kumman alaston ja oudon epäystävällinen ilmeeltään, sillä naulakot ja asiaankuuluvat tavarat puuttuivat. Päällimmäisenä isälleni tuli mieleen isoisäni erilaiset kävelykepit, kuten esim. koristeellisemmat hopeahelainen ebenholz-keppi tai norsunluuveistoksella varustettu komeus. Viereisessä huoneessa kaikki oli kutistunut merkillisen pieneksi; lattian korkkimatoista olivat tutut kuviot kuluneet pois ja seiniä verhosi uusi kirkuvanvärinen tapetti. Sisemmälle siirtyessään häntä hieman järkytti kaiken tutun poissaolo. Sen sijaan olohuoneen seinällä tervehti pari naapurimaan mahtimiestä kookkaina painokuvina.
Olohuoneen ikkunasta näkyi aikoinaan kenraali Boismannille kuulunut huvila, joka oli säilynyt vaurioitta. Isäni muisti, miten hän kävi isänsä kanssa ostamassa Boismannin leskeltä hienon sveitsiläisen pistoolin itse kenraalin menehdyttyä syöpään. Hänellä oli muistikuva kenraalin hautajaispäivän surukulkueesta, pyhästä suitsutuksesta, jonka väkevä tuoksu levisi ja kuoron sointuva messuaminen kantautui kauas ympäristöön. Seuraavaksi oli vuorossa suurten ikkunoiden kattama valoisa ja avara veranta, joka oli miltei entisellään. Varsinkin rajujen ukonilmojen aikana se oli kokoontumispaikka, josta käsin seurattiin silmä tarkkana luonnon mahtavaa näytelmää ikkunalasien helistessä. Isoisäni työhuoneen ja keittiön väliseen seinään oli lisätty ylimääräinen ovi. Korkean kirjahyllyn sijaan näkyi vain yksitoikkoista ruusutapettia. Poissa olivat irtaimet, jopa entiset tapetitkin; vain ihanasti lämmittänyt pystyuuni oli entisellään. Sen hetkisten kalusteiden perusteella toimistohuone olisi arvattavasti palvellut jonkinlaisena virastona.
Keittiö oli niin pahoin runneltu, ettei sitä tuntenut enää entiseksi lisättyjen väliseinien ja nurkkaan kyhätyn käymälän takia. Kerran se oli kodin sydän – lämmin, elämää ja toimintaa sykkivä keskus. Sitten isäni siirtyi keittiöstä eteiseen ja nousi portaita yläkertaan. Hän oli jo alistumassa siihen, että lapsuuskoti eli enää vain mielessä rakkaiden muistojen ja mielikuvien kautta.
Koulupoika oli ikään kuin tuntevinaan vaseliinin heikon tuoksun. sillä Tonterin Mummu tuli kerta toisensa jälkeen kaukaa samannimisestä Kivennavan kylästä hieromaan isoisäni reumatismista kärsiviä hartioita matkaten korkeasta iästään huolimatta jalkapelillä. Makuuhuoneen jälkeen oli poikien sivuhuoneiden vuoro, jotka kaikki loistivat tyhjyyttään, sillä niissäkään ei ollut jäänteitä entisestä. Vaikka huoneet olivatkin autiot ja vieraat, tuntui isästäni silti, kuin piilossa olisi ollut jotakin entisestä rakkaasta kodista.
Tuo lohduttava tunne valoi syksyn koleuteen lämpöä ja elvytti muisteloita… Yksi oli muistikuva Kannaksen autuaallisesta kesäpäivästä, jolloin avoimesta ikkunasta tulvahti huoneeseen niitetyn heinän tuoksua ja heinäsirkkojen sirinää. Oli jälleen uusi heinäkuun aamu auringon ja veden palvojalle merenrannalta kantautuessa rytmikäs kohahtelu maininkien tavoittaessa rantalipin. Isäni erotti alhaalta keittiöstä epätavallisia ääniä. Kala-Juhana oli tullut suoraan rannasta kauppaamaan juuri merestä nostettuja kaloja. Hän kuului miltei maisemaan, sillä satoi tai paistoi, hän teki matkaa eri kulkuneuvoilla harjoittaakseen elinkeinoaan. Iltaisin kalanpyynnin sijasta hän pyyti ihmissieluja Pelastusarmeijan uniformussa. Pienen pojan maailmankuvaan tuli kuitenkin outo särö, kun hän kuuli, että rauhallinen ja sävyisästi haasteleva Kala-Juhana olisi saanut nuorena pitkän vankilatuomion taposta.
Koleana ja sumuisena syysaamuna pojankloppi heräsi eteisestä kantautuvaan kiihkeään puhetulvaan. Tulija oli kalakauppias Nissisen emäntä, joka kertoi järkyttyneenä, että hän oli ajopuita rantalipiltä kerätessään miltei törmännyt miehen ruumiiseen ja pyysi soittamaan poliisin. Vainaja osoittautui myöhemmissä tutkimuksissa Aleksander Pipikoviksi, Neuvostoliiton kansalaiseksi, jonka ruumiis oli ajautunut Käkösenpään rantaan Pietarista tai Kronstadtista käsin. Aikuiset surkuttelivat miesparan kohtaloa, mutta tiedä häntä, oliko Pipikov tullut nauttineeksi liikaa vodkaa ja liukastunut satamalaiturilta mereen, oliko hänen poliittinen karrieerinsa johtanut umpikujaan vai oliko hän kenties kokenut rakkaudessaan pettymyksen?
Harmaantunut kesänviettajä Ukko Seljenowsky asteli päivittäin postikonttoriin keskikylälle noutamaan Bulgariasta tullutta sanomalehteään. Hän oli herrasmies kiireestä kantapäähän, valkoisessa hellepuvussaan, hieno panamahattu päässään. Ukko Seljenowsky valitsi kesähuvilakseen upean linnamaisen luomuksen. Hän omisti melkoisia maa-alueita ja lukuisia kiinteistöjä, joita hän palasi isännöimään Sofiaan syksyisin. Seljenowsky eli erakkona, vaikka hänellä oli suomalainen taloudenhoitaja, joka toimi talvisin huvilanvartijana. Hän ei näyttänyt sanottavasti tuntevan kyläläisiä, ei seurustelevan kenenkään kanssa, ei vastaanottavan vieraita eikä järjestävän vieraskutsuja. Tässä pienikokoisessa ja pistäväkatseisessa miehessä oli jotakin salaperäistä, ehkä hieman pelottavaakin. Aprikoitiin sitä, mikä sai Ukon uhmaamaan keväisin pitkän matkan vaivoja ja palaamaan yhä uudelleen Kannakselle. Joku tiesi kertoa, että asumalla vajaan puoli vuotta kummassakin maassa hän säästyi verotukselta. Joku toinen puolestaan tiesi, että Ukko Seljenowsky olisi kiduttanut vaimonsa hermoromahdukseen saakka ja lopulta hengiltä, eikä mies siten saanut tunnolleen rauhaa, vaan koetti ympäristönvaihdolla lieventää kalvavaa tuntoa. Pojanmieli kuvittelikin, että ylevää kesähuvilaansa ympäröivään loisteliaaseen puutarhaan olisi kätkeytynyt jokin kammottava salainen murhenäytelmä, joka sai bulgarialaisen kesävieraan palaamaan sinne yhä uudelleen…
Kun syksyinen aurinko oli murtautumassa esiin pilvien takaa ja alkoi leikitellä kotikoivujen lehvistössä, oli aika herätä jälleen täyteen tietoisuuteen. Isäni siirtyi pihalle ja lähti astelemaan meren rantaan vievää, pääosin tiheää kuusikujaa pitkin. Tuolla puolen kilometrin matkalla hän kuvitteli tuntevansa vielä aluskasvillisuuden sykähdyttävän tutun tuoksun. Isukkini oli miltei kuulevinaan pesimispuuhissa olevien lintujen lakkaamatonta laulantaa ja sirkutusta, vaikka tosiasiassa nehän olivat tähän aikaan vuodesta etelässä. Hänellä oli silti kipeän onnellinen, autuas olo. Saavuttuaan rantaan isäni sukelsi kuusikon varjosta syysaurinkoa kipenöivälle hietikolle. Hän erotti Kronstadtin linnoitussaaren ja näki Yhinmäen kaukaisen rannikon. Rajajoen takaa erottui valkeana läikkänä tutussa horisonttiviivassa Siertarjoen kylpyläpaviljonki. Vaikka meri oli peilityyni, rauhallinen olotila niin ikään rikkoutui. Isäni erotti sotalaivan silhuetin ja Kronstadtin suunnasta kuului lentokoneen surinaa. Totlebenin linnakkeelta Leningradin suunnasta kantautui pari tykinlaukausta. Idylli ei kuitenkaan ollut vielä ohi pienten maininkien kohahdellessa rytmikkäästi rantalipillä. Sitten merta leikkaava piikkilankaesteen jatkuva vyö oli kuin viiltävä epäsointu hiljaisuudessa sen myötäillessä meressä rantaviivaa niin pitkälle kuin silmä saattoi erottaa.
Isäni heittäytyi hiekalle ja ummisti silmänsä. Hän näki itsensä vuosien saatossa; hiekkalinnoitusta rakentamassa, puroa patoamassa, soutamassa päin myrskylaineita, luistelemassa ja kiipeämässä mahtavien ahtojääröykkiöiden harjalle. Nuorukainen näki leikkitoverit, veljet, serkut ja monet muut tutut hahmot – ja hänen oli hetken hyvä olla.
Sitten miltei hätkähtäen isäni muisti jotakin pelottavaa, kun poikajoukkonsa koki ennen toisen maailmansodan syttymistä jotakin kummallista ja kohtalonomaista samalla rannalla. Eräänä kesäaamuna lähestyi pitkin rantaviivaa tuskin kuuluvasti havisten mahtava päiväkorentojen saattue. Päivän parin ajan solui poikapoppoon ohitse niiden auringossa välkehtivä, lähes loppumaton virta, jolle ei näyttänyt tulevan lainkaan loppua. Vanhat ihmiset selittivät vakavina sen merkitsevän suurta onnettomuutta, sotaa ja kärsimyksiä. He nuoret nauroivat huolettomina, sillä huomispäivä näytti turvalliselta ja valoisalta…
Iskäni oli viipynyt ajatuksissaan jo pitkään rannalla kunnes aurinko hipoi puidenlatvoja. Hän lähti astelemaan kuusikujan hämärässä kotitalolle päin. Isäni ei tahtonut mennä enää sisälle, mutta kaartaessaan ulko-oven ohi hän huomasi jonkun tulevan ulos talosta. Tulija oli keski-ikäinen luutnantti, joka asiallisesti selitti hakevansa sopivaa taloa komendatin virastoa varten päätyen tähän huvilaan.
Isä kulta tunsi jonkinlaista ylpeyttä ja samalla kiitollisuutta tuntematonta luutnantia kohtaan tämän selostaessa talon tarjoamia ilmeisiä etuja – sen sijaintia, sopusuhtaisuutta ja jokseenkin hyvää kuntoa – Tässä oli minun kotini, virkkoi nuorimies luutnantille.
