”Kultaa, kultaa, kultaa!” Osa II

Kaikki saatavilla olevat laivat, joista useimmat olivat pelkkiä vuotavia seuloja, otettiin käyttöön kuljettamaan innokkaat kullankaivajaehdokkaat jopa kuudesta kahdeksaan kuukautta kestävälle merimatkalle Kap Hornin ympäri Kaliforniaan.

Montereyn ja San Franciscon satamissa kelluivat laivat tyhjinä ankkurissa miehistöjen kaikottua yht´äkkiä onneaan etsimään. Edes Yhdysvaltain armeija ei pystynyt pitämään kuria yllä. Eräs sotilas summasi tilanteen ihailtavan ytimekkäästi: ”Henkinen mittelö oikeintekemisen ja kuuden dollarin kuukausiansion ja väärin toimimisen ja seitsemänkymmenenviiden dollarin päiväansion välillä on aikalailla vakava.”

Hysteria leviää

Sana levisi ensin Sandwich Islandille (Havaiji) kiertäen sieltä Kap Hornin kiertäen itärannikolle. Bostonista St. Louisiin, Floridasta Minnesotaan, tuhannet ihmiset tekivät suunnitelmiaan, varustivat vankkureitaan, ostivat merimatkoja haaveillessaan uuden El Doradon heille pian tuomasta vauraudesta. Ihmiskunnan historian suurin ja anarkistisin kultaryntäys oli alkanut.

Kymmenet tuhannet itärannikon ihmiset, eurooppalaiset, ihmiset Latinalaisesta Amerikasta ja kiinalaiset suorastaan vyöryivät kaivauksille. Heillä oli yhtälainen mahdollisuus ansaita kunnon elanto. Useat ryntäyksen alussa saapuneet ansaitsivat tuhansia dollareita muutamassa kuukaudessa. Jopa vaatimattomammin onnistuneet ansaitsivat keskimäärin 20 dollaria päivässä, summan, joka ylitti reippaasti tavallisen työväestön palkan. Ansioista leijonanosan nielaisivat kuitenkin välttämättömät tarvikehankinnat, joiden hinnat nousivat suorassa suhteessa kysyntään.

Elokuussa 1849 kirjoitti eräs mainari kotiin suoranaisen inhon vallassa: ”Suolattu porsaanliha maksaa täällä San Franciscossa 75 senttiä paunalta kun sen tynnyrihinta kaivoksilla on 200 dollaria. Pauna jauhoja maksaa 2 dollaria….perunat maksavat 30 dollaria vakka. Laivalastillisen perunoita saattoi tuottaa omistajalleen 200 000 dollaria.” Oli paljon helpompaa vaurastua palvelemalla mainareita kuin liittymällä heidän joukkoonsa. Eräs rautateiden mahtimies, Collis P. Huntington sai ensimmäisen miljoonansa helposti kasaan ostamalla rautatankoja 20 dollarin tonnihinnalla ja myymällä niitä mainareille dollarin paunahinnalla.

Kultaryntäys levisi epidemian lailla. Vuoteen 1849 mennessä oli 20 000 asukkaan Kalifornian väkimäärä noussut lukuun 100 000 ja vuoteen 1852 oli asukkaita jo 225 000. Miltei kaikki länsirannikolle saapuneet olivat miehiä. He olivat kokeneet matkalla Kalifornian kultakentille kovia. Kap Hornin kautta ryntäyksen alkuvaiheessa laivoilla seilanneet olivat matkustaneet suhteellisen viihtyisissä oloissa. Matkustajamäärien lisääntyessä kasvoi myös tilantarve ja matkan hinta. Matkustajat pakkautuivat aina vain epämukavammin.

Usein yhdistivät Kaliforniaan matkaajat varansa vuokratakseen laivan yhteiseen käyttöön. Ne olivat taas miltei aina pelkkiä hylkyjä joita oli yritetty tehdä merikelpoisen näköisiksi tuoreella maalikerroksella. Nämä alukset eivät pystyneet vastaamaan Kap Hornin rajuihin olosuhteisiin. Monien haudaksi tulikin Tierra del Fuegon pyörteiset vedet. Kun onnekkaat vaiherikkaiden kärsimysten jälkeen vihdoinkin saapuivat kultakentille suurine haaveineen, haihtuivat ne nopeasti kun he havaitsivat kaiken pintakullan tulleen jo kaivetuksi. Vähitellen kultakuume laski kultakentille johtavien reittien saadessa koristeikseen yhä enemmän hautapaikoista kertovia ristejä.

Kauko Vanajas kääntänyt kirjasta Story of the Great American West.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.