Karkuun, putkaan ja takaisin

Iida Rekunen. Vantaalainen vapaa toimittaja

Pahoinpitelyjä, puukotuksia, häätötuomioita ja lähestymiskieltoja. Nämä asiat ovat arkipäivää osalle meistä, joihin nyt sekä lähestyvän joulun että Porvoon tapahtumien johdosta on herätty tavallistakin radikaalimmalla tavalla.

Lahjoittaessani käyttötavaraa turvakoteihin käytettäväksi keräyksen yhteydessä vuotuisessa hyväntekeväisyystempauksessa tulin miettineeksi, millaista elämäni olisi, mikäli minäkin joutuisin pakenemaan väkivaltaa ja viettämään joulun turvakodissa miettien, uskaltaisinko hankkia lähestymiskieltoa ja tietäen sen, ettei sekään välttämättä pidättelisi, että voisin koska tahansa joutua tapetuksi, hakatuksi, raiskatuksi. Puhumattakaan siitä, jos vaarana olisi lapseni kaappaaminen ulkomaille, josta en häntä ehkä enää koskaan löytäisi.

En voinut olla taas kerran pohtimatta sitä, miten se voi olla edes mahdollista, että nyky-yhteiskunnassa vainoamisen uhrit eivät pääse helpommin pakoon vainoajiaan. Lähestymiskieltoa pidetään yhtenä mahdollisuutena, mutta se ei pidättele niitä, jotka eivät koe, että lait ovat heitä varten. Niitä, jotka eivät välitä vähääkään tekojensa seurauksista. Niitä, joiden ei pitäisi alun perinkään olla yhteiskunnassa muiden seassa. Kenties persoonallisuushäiriöisiä, jotka jo varhaislapsuudessa ovat kärsineet sen luokan kehityshäiriöistä, ettei niitä enää koskaan voida parantaa, varsinkaan ilman asianomaisen itsensä vahvaa halua siihen, koska persoonallisuushäiriöt koetaan luonnolliseksi osaksi omaa persoonaa. Tai niitä, jotka ilman persoonallisuushäiriötäkin vainoavat entisiä kumppaneitaan. Heihinkään eivät suuremmatkaan rangaistukset aina tehoa. Moraalia on todella hankala opettaa aikuiselle rikosoikeudellisten seuraamuksien kautta, ja joillain ei tule koskaan olemaan kykyä asettua toisen asemaan. Vain omilla tunteilla on väliä, ja jos oma tahto ei toteudu, seuraukset ovat kauheat.

Näissä tapauksissa ajatellaan mielestäni liikaa tekijän etua uhrin edun sijaan. En voi olla pohtimatta sitä, kuka haluaisi elää jatkuvan pelon ja stressin alaisena niin, että ainoana keinona on saada vainoaja yöksi telkien taakse – ikään kuin hän olisi oppinut yhden yön aikana olemaan ihmisiksi. Ja
sitä, pitäisikö kotiväkivallasta ja vainoamisesta sitten jakaa isompia tuomioita ja tehdä radikaalimpia toimenpiteitä, kuin käytännössä pelkän paperin virkaa toimittava lähestymiskielto, yhden yön putkareissu tai ääriään myöten täynnä jo nyt olevat turvakodit.

Pitäisi. Lainsäädäntöä voidaan tiukentaa ja sitä nimenomaan pitäisi tiukentaa. Putkassa lähestymiskiellon rikkomisen jäljiltä vietettävää aikaa tulee pidentää ja ylipäätään tuomita ankarampia rangaistuksia. Vainoajat ovat sairaassa tilassa, mutta yleensä he kyllä tietävät, mitä tekevät eivätkä välitä vähääkään seurauksista. Psyykkinen sairaus ei aina tarkoita sitä, ettei tekojen seurauksia kyettäisi ymmärtämään. He haluavat vain saada uhrin pelkäämään ja sitä kautta valtaa. Puhumattakaan siitä, että vainoaja itsekin tarvitsee psykiatrista apua, mahdollisimman voimakkaalla mittakaavalla ja todennäköisesti myös pidemmän aikaa. Koska he eivät itse koe olevansa sairaita, he eivät tule hakeutumaan hoitoon. Yhteiskunnan on tehtävä tästä loppu, ei voida odottaa enää sitä, että tulee lisää uhreja, lisää huoltajuusriitojen takia kuolleita lapsia.

Iida Rekunen

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.