Itä-Helsingissä kasvanut Jukka Pakarinen tietää ja tuntee kulmakunnan kuin omat taskunsa.
Täällä mikä tahansa kadunnimi tuo muistoja uuden Mikaelin seurakunnan kirkkoherralle. Puotilaan syntynyt yrittäjäperheen poika on ehtinyt asua välillä muuallakin, myös Taiwanilla ollessaan lähetystyössä. Silti Itä-Helsinki tuntuu kotoisimmalta.
Vuodenvaihteessa entisten Vartiokylän ja Mikaelin seurakuntien pohjalta syntynyt uusi Mikaelin seurakunta on Helsingin neljänneksi suurin. Siihen kuuluu iso osa Itä-Helsinkiä Östersundomiin saakka. Vartiokylän seurakunnan kirkkoherrana aiemmin toimineesta Pakarisesta tuli Mikaelin kirkkoherra.
Vaikka seurakunnat olivatkin 40 vuotta sitten samaa seurakuntaa, ei ajatuksena ole palata entiseen, vaan rakentaa uutta.
– Tavoitteena on löytää yhdessä näky siitä, mitä tarkoittaa alueen ihmisiä varten oleminen. Siksi haluamme kuunnella heitä ja löytää seurakuntaan uusia työskentelytapoja. Toiminta-ajatuksemme onkin tiivistetty sanoiksi ”Sua varten”. Se on niin lyhyt, että sen ehtii hississä kertoa.
Tie kirkkoherraksi ei ole kulkenut suorinta reittiä
– Körttitaustainen äitini toivoi, että joku meistä lapsista ryhtyisi papiksi. Sisaruksilla oli kullakin omat esteensä: kuka oli siihen aikaan väärää sukupuolta, kuka piti papin vaatteita tyhminä, hän nauraa.
Niinpä Jukka lähetettiin teologisen tiedekunnan valmennuskurssille, turhaan. Työskentely perheyrityksessä imaisi hänet mukaansa moneksi vuodeksi. Siihen maailmaan hän kasvoi jo lapsena, jakoi mainoksia ja oli kantoapuna, kun jääkaappeja ja pesukoneita kuskattiin kodinkoneliikkeen asiakkaille.
– Rakensimme isobroidin kanssa Veikon Koneesta Suomen suurimman kodintekniikkakaupan. Siihen meni kymmenisen vuotta. Koko sisarussarja oli siellä töissä puolisoineen. Kun joku soitti ja kysyi Pakarista, kysyttiin ”Mies vai nainen? Nuori vai vanha”, hän muistelee.
Sitten koitti päivä, jolloin yritys päätettiin myydä. Se tapahtui siinä vaiheessa, kun Jukka Pakarinen oli palannut perheineen lähetystyöstä Taiwanilta ja ehtinyt aloittaa opinnot teologisessa tiedekunnassa.
– Ei ollut helppo paikka sitä isälle kertoa, että yrityksestä luovutaan. Itsestäkin tuntui kuin olisi velipuolensa myynyt. Oli se sen verran iso osa elämää.
Työ Taiwanilla Suomen lähetysseuran lähetteinä jäi lyhyeksi lasten terveysongelmien takia. Siellä miehelle kuitenkin valkeni, että jos lähetystyötä tai kirkon työtä haluaisi tavalla tai toisella tehdä, niin paremmat mahdollisuudet olisi pappina.
Silloin karisivat esteet opinnoilta. Pakarinen valmistui papiksi 4 vuodessa.
– Täytin juuri 60, ja päätin pyöräillä sen kunniaksi läpi itselleni tärkeitä paikkoja Itä-Helsingissä. Poljin sikin sokin katsomassa koulua Puotinharjussa, asuntoja Itiksessä ja Roihuvuoressa, paikkaa, jossa tapasin vaimoni Paulan ensimmäisissä kotibileissä ja Puotilan kappelia, jossa meidät vihittiin, hän kuvailee.
– Vaikka alkoi sataa kaatamalla, oli ihan pakko pyöräillä vielä Marjaniemen uimarannalle. Olin ehkä 6 tai 7, kun Savolaisen veljekset Junde eli Jukka ja Ana eli Risto Marjaniemen uimareista otti veljineen minut hoteisiinsa. Hän halusi tehdä minusta Suomen nuorimman uimamaisterin. Junde vei minut monta kertaa viikossa Stadikalle ja Kumpulaan, kunnes sain sukellettua vaaditut 25 metriä. Saattajaksi värvätty isoveli houkuteltiin myös treenaamaan, ja pian neljä perheemme lapsista oli uimaseurassa. Isästäkin tuli seuran puheenjohtaja.
Yksi laji johti toiseen, ja lopulta Jukka kilpaili nykyaikaisessa viisiottelussa (uinti, ratsastus, miekkailu, ammunta ja juoksu) sekä neli- ja kolmiotteluissa.
– Aikaa meni treeneihin, mutta siellä se kaveripiiri syntyi. Samojen miesten kanssa pelataan nyt padelia.
Luulisi, että urheilumiehellä ei olisi terveyshuolia, mutta niin vain kävi, että Jukka Pakarisen sydän pysähtyi muutama vuosi sitten kesken kuntomittauksen. Onneksi hän oli lääkärin vastaanotolla, missä elvytys aloitettiin välittömästi.
Vieläkin epikriisin lukeminen saa kirkkoherralle palan kurkkuun. Tilanteen vakavuus selvisi vasta Meilahdessa, ja sitä seurasi tuskallinen kolmen kuukauden toipuminen.
– Rintaranka oli avattu ja niitattu, samoin jalka. Väsymys oli sitä luokkaa, etten jaksanut edes katsoa lätkämatseja. Keskittymiskyky oli olematon. Kollegat pitivät huolta ja lohduttivat: Jumala on rakastanut sua niin paljon, ettei ollut vielä aika lähteä.
– En enää ota kaikkea niin vakavasti. Ei kaikkia maailman huolia tarvitse itse kantaa. Osaan iloita elämän lahjasta, ja siksi häshtagini ovat #elossa ja #hengissä ja #elämä on ihanaa. Papin työtä teen rakkaudesta lajiin. Pidän siitä, ja siksi sitä on helppo tehdä.
Teksti: Outi Jaakkola
