Miri Miettinen – MYK:sta rumpaleiden kirkkaimpaan kärkikastiin

Vuoden 1974 alkaessa Miettisen perhe Varkaudessa oli suurten elämänmuutosten äärellä. Ensisijaisesti äiti kampaaja Seija Miettisen tahdosta vanhemmat ja nuorempi pojista muuttivat jo talvella ensin Savosta syvään Etelään, Vantaan Korsoon ja sieltä Helsingin Munkkiniemeen. Miri katseli Abban euroviisuvoiton ja kävi oppikoulun toisen luokan loppuun synnyinkaupungissaan. Kesän kynnyksellä saapui Mirikin Hollantilaisentieltä hankitulle asunnolle, lähelle Munkkiniemen rantaa. Mennäkseen syksyllä Munkkiniemen yhteiskoulun kolmannelle luokalle. Savolaispoikaa hieman jännitti. Miri, sen enempää kuin kukaan mukaan, ei olisi voinut tuolloin kesällä kuvitella miten otolliset olosuhteet ja etenkin kumppanit MYK:n 3 A-luokka tulisi tarjoamaan vuosi vuodelta kasvaneen rumpuharrastuksen kehittämisen ja bändiprojektien toteuttamisen suhteen.

Lehtori Pirjo Mildhin valvoma 3A-luokka sai syksyllä 1974 Mirin lisäksi kaksi muutakin uutta poikaoppilasta. Esa Kaartamon Pietarsaaresta ja Erkka Kettusen Martinlaaksosta. Uudet oppilaat luonnollisesti hakeutuivat alusta alkaen usein yhteen, talon tavoille yhdessä totutellessaan. Miri sai alkuun hieman kuulla vinoilua Savon murteestaan, niin kuin odottaa saattoi. Oltiinhan murrosiän starttivaiheessa, 13 ikävuoden korvilla. Vinoilu, joka kuitenkin oli verrattain harmitonta, sai äkkipäätöksen, kun erään musiikkitunnin alussa Miri istuuntui koulun yläkerran musiikkiluokassa tilapäisesti nurkassa olleen rumpusetin ääreen. Hihat kääriytyivät ammattimiehen ottein ennen opettajan tuloa ja koulussa hyvin suositun ”Billion Dollar Babies”-kappaleen aloittava jykevä rumpukomppi lähti niin ärhäkkäästi, että savolaispoika oli samoin tein hyväksytty täysin 3A-luokan hierarkian korkeimmalle tasolle. Vauhtiin päästyään Miri päätti kiittää luokkaansa kaikkien ilmeistä havaitun hyväksymisen vuoksi ja vielä opettajankin luokkaan astuttua heitti pienen pätkän sangen menevästä ”Ballroom Blitz”-hitin aloittavasta rumpuosuudesta.

Mirin rumpujen hallinta varhaisteini-iässä teki vaikutuksen myös Esaan ja Erkkaan. Pojat ystävystyivät ja nopeasti kävi ilmi kaikkien kolmen runsas kiinnostus musiikkiin ja soittamiseen. Esalla oli ollut kitara jo useamman vuoden ja hänen isänsä vahva musiikkiosaaminen myös jazzin puolella oli laajentanut Esan musiikkimakua jo nuoresta pitäen. Erkka oli mieltynyt musiikkiin ylipäätään ja laulu oli alkuun hänen vahvin osa-alueensa. Soitinkokemusta ei pian ”Edu”-lempinimen saaneella Erkalla ollut, mutta tässä kolmikossa se ei ollut kuin yksi pienistä haasteista. Joille oli luontainen ohituskaista luotu jo vuosia aiemmin.

Sweetit ja Alice Cooperit ei kuitenkaan olleet pian syntyneen trion soittolistalla ensimmäisinä. Alusta pitäen hakeuduttiin hieman haasteellisimpien sävelkulkujen maailmoihin ja niin soitossa kuin kappalevalinnoissa oli vahvoja viitteitä Eaglesiin, Steely Daniin, Earth, Wind and Fireen ja jopa Osibisaan.

Luokkakaverusten ensimmäinen trio kantoi nimeä ”Mistrezz” jossa Edu sai laulamisen ohella totutella ja opetella basson soittoa. Tuohon aikaan pidettiin MYK:ssa, alakerran päivisin ruokalana toimivassa tilassa, luokkabileitä ja siellä päästiin kokeilemaan soittoa yleisön edessä. Esan aloitteesta mukaan tuli muutamia Status Quon biisejä kuten mm. ”Spinning wheel blues”. Status Quo säilyi setissä vielä seuraavankin, ”Red Baron” nimeä kantaneen trion matkassa. Suosittu keikkabiisi oli alkuaikoina myös Rory Gallagherin sangen reipasta kitarointia sisältänyt ”Walk on hot coals”.

Mirin äiti, Seija Miettinen suhtautui alusta pitäen erittäin myönteisesti poikien soittoharrastukseen. Hänen tukensa, joka on jatkunut aina näihin päiviin saakka, oli arvokasta monessa suhteessa. Alkutaipaleen molemmat bändit saivat pyyteettömästi käyttää Hollantilaisentie 32:ssa sijainneen kodin välittömässä läheisyydessä Uimarinpolulla sijainneen Miettisten hallinnassa olleen autotallin pientä tilaa treeneihin. Tallissa oli monesti parkissa Mirin isän Skoda ja ahtautta välttääkseen nokkelat nuoret muusikot siirtelivät omatoimisesti autoa usein, milloin mihinkin asentoon, saadakseen lisää tilaa harrastukselleen.

Innokkuuden ja aktiivisuuden puutteesta ei Miriä, Esaa ja Edua voinut todellakaan syyttää. Siinä missä muut MYK:n koululaiset pelasivat ”hyppytunneilla” koripalloa tai jalkapalloa, ”Mistrezz” suuntasi aina kulkunsa Mirin tallille ja jokainen ylimääräinen hetki käytettiin tiukkaan ja hyväntuuliseen treenaamiseen. Joskus saatettiin kuudensadan metrin matka mennä juoksujalkaa jopa 30 minuutin ruokatauolla. Soittamaan piti päästä. Seija oli apuna ja piti huolen, yrittäjäkiireistään huolimatta, että soittajilla oli ruokaa, jollei kouluruokalaan ehditty. Esa ja Edu likipitäen asuivat Miettisillä nuo bändin alkuajat. Lähipiiri alkoi oivaltaa, että musiikista nämä kaverit todennäköisesti tulevat leipänsä ansaitsemaan.

Soittamisesta lähti tietenkin ääntä, melkoisesti. Vaikka autotalli sijaitsi erillisessä rakennuksessa, ääni oli niin kova että naapurustossa se alkuun koettiin usein häiritseväksi. Tässäkin asiassa Seija oli vahvasti poikien tukena ja yritti hillitä kärkkäimmin reklamoineita naapureita. Miri muistelee, että kerran Uimarinpolulla joutuivat vierailemaan jopa poliisit. Ei sinänsä ihme kun tammikuussa vuonna 1974 Kulttuuritalolla esiintynyt Status Quo oli siihenastisista Suomessa vierailleista bändeistä kaikkein äänekkäin. Ja paikka Esan sydämessä toi äänekkään ja suoraviivaisen brittibändin kaikkine puolineen idyllisen ja rauhallisen Munkkiniemen alueella asuvien harmiksi heidän arkeen. Erään kerran yksi naapureista, äidinkieleltään toista kotimaista puhuva, tuli tallin ovelle koputtamaan. ”Ettekä voisi kerrankin soitta hiiman matalemmalla”. Hieman veijariluonnetta heitettiin tuolloin peliin naapurin Göranille. Ja soitettiin seuraavat pari kappaletta, Esa ja Edu kyykkyasennossa ja Miri liki pää bassorumpua hipoen.

Munkkiniemen yhteiskoulussa oli tuohon aikaan aina syksyisin kulttuurikilpailut. Musiikin saralla se käytännössä tarkoitti bändien soittokilpailua. Yhtenä syksynä kisaan osallistui kolme bändiä. Miri oli kuitenkin siihen aikaan ainoa rumpuja taitava soittaja koko koulussa. Hän sai kunnian soittaa kaikissa kolmessa yhtyeessä ja vastaanottaa kilpailun päätteeksi kaikki kolme palkintoa.

Keskikoulu päättyi nuorilla miehillä keväällä 1977. Soitto yhdessä oli hioutunut jo kovan harjoittelun myötä poikien ikään nähden laadukkaalle tasolle. Hieman musiikillisia näkemyseroja alkoi myös olla ilmassa. Edu soitteli muutamien koulukavereiden kavereiden kanssa country-henkistä musiikkia ja hänen paikkansa trion bassossa otti Allisen Sepi. Miri teki ison päätöksen opiskelujensa suhteen. Muiden soittoniekkojen tavoin hän ei jatkanutkaan Munkkiniemen yhteiskoulun lukioon. Vaan hyödynsi harvinaisen eteen tulleen mahdollisuuden kirjautumalla keskikoulupohjalta Sibelius Akatemian kolmevuotiselle Sotilasmusiikkiosastolle. Koulun pääsyvaatimukset tuntien voi vain kuvitella lahjakkuuden määrää jonka valinnan tehneet nuoressa Mirissä näkivät. Tämä liike ei suinkaan erottanut lahjakkaita nuoria muusikoita toisistaan. Seuraavassa numerossa tarina jatkuu kohti isompia saappaita ja ikimuistoisia sävellyksiä Suomen rock-historian kartalle.

Teksti ja kuva: Timo-Jussi Kyyrö