Terveyskeskuslääkäri on cool!

Olen ollut parinkymmenen vuoden ajan Potilasvahinkolautakunnan (nyk. Liikenne- ja potilasvahinkolautakunnan) jäsen ja 12 vuotta sen varapuheenjohtaja. Olen joskus arvioinut, että olen osallistunut tuona aikana noin 6.000 – 8.000 potilasvahingon käsittelyyn. Siinä ajassa ja noilla tapausmäärillä syntyi jonkinlainen käsitys suomalaisen terveydenhuollon toimivuudesta, lääketieteen tasosta, henkilöstön osaamisesta, potilaiden ongelmista jne. Lääketieteellinen osaaminen ja henkilöstön motivaatio ovat mielestäni kovaa tasoa. Erehdyksiä sattuu valitettavasti silloin tällöin.

Yksi asia, mikä on erityisesti jäänyt mieleen lukuisista tapauksista, on se, mahdammeko tarpeeksi muistaa, mistä terveydenhuollossa ensisijaisesti on kysymys. Ylivoimaisesti tärkein asia on se, mitä tapahtuu ensimmäisessä kontaktissa potilaan ja terveydenhuollon ammattilaisen välillä. Olen oppinut erityisesti arvostamaan niitä terveyskeskuksissa ja yksityisillä terveysasemilla toimivia sairaanhoitajia, terveydenhoitajia ja yleislääkäreitä, jotka kohtaavat potilaan ensimmäistä kertaa, useimmiten tietämättä etukäteen lainkaan, miksi potilas on tullut heidän vastaanotolleen. Onko kysymys vakavasta asiasta vai vähemmän vakavasta, joudutaan arvioimaan joskus kohtuuttoman lyhyessä ajassa ja niukoillakin tutkimuksilla.

Otan esimerkin: Keski-ikäinen mies tulee illalla terveyskeskukseen valittamaan vuorokauden kestänyttä päänsärkyään. Hänellä ei ollut mitään muita neurologisia oireita. Lääkäri määrää päänsärkyyn särkylääkettä ja potilas lähtee kotiin. Aamuyöllä hänellä on aivoverenvuoto, johon hän valitettavasti menehtyy. En ota kantaa siihen, olisiko kyseessä korvattava potilasvahinko vai ei. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota siihen, kuinka vaikea arviointitilanne voi lääkärille syntyä esimerkiksi kuvatussa tilanteessa. Mitä ja kuinka laajoja tutkimuksia potilaalle pitäisi tehdä? Mitkä mahdolliset komplikaatiot lääkärin tulisi ottaa huomioon?

Terveyskeskuksissa työskentelevien lääkäreiden asemasta on keskusteltu kauan. Keskustelua on käyty siitä, onko lääkäreitä tarpeeksi, onko heidän palkkauksensa oikealla tasolla, millaiset ovat työolosuhteet sekä onko työn arvostus oikealla tasolla jne. Eroja lääkäreiden suhteellisessa määrässä potilasmääriin nähden on eri paikkakunnilla paljonkin.

Vaalien alla kaikki ovat sitä mieltä, että jotain pitäisi tehdä. Vaalien jälkeen näitä mielipiteitä kuulee huomattavasti vähemmän. Se, että keskustelu hyytyy, ei tarkoita välttämättä sitä, että asiaa ei nähtäisi laajasti ongelmana. Tekoja vain puuttuu.

Kuntakohtaisesta sosiaali- ja terveydenhuollon ylläpitämisestä ollaan uuden lainsäädännön johdosta siirtymässä laajempiin, asiasta vastuussa oleviin yksiköihin, hyvinvointialueisiin. Näille alueille valitaan ensi vuoden tammikuussa pidettävissä aluevaaleissa omat päättäjät, valtuutetut ja varavaltuutetut, jotka hyvinvointialueen aluevaltuustoissa ja aluehallituksissa käyttävät ylintä päätäntävaltaa niissä rajatuissa asioissa, jotka alueille kuuluvat.

Päätösvaltaan kuuluvista asioista terveydenhoito on keskeinen aihealue. Näihin valtuutettuihin kohdistunee suuret odotukset sen suhteen, miten he terveydenhuollon ongelmia ratkaisevat. Jonoista puhutaan paljon. Niihin vaikuttaa luonnollisesti henkilöstön suhteellinen määrä. Saadaanko lisää terveyskeskuslääkäreitä, saadaanko heidän palkkauksensa houkuttelevaksi, nouseeko arvostus jne.? Nämä asiat pitää laittaa kuntoon. Jos se vaatii lisää rahaa, sitten se vaatii lisää rahaa. Uskon, että asian kuntoon laittamisesta vallitsee niin laaja konsensus, että rahakin löytyy.

Taisto Hujala
varatuomari
yrittäjä
Tuusula