Aloitin juuri sosiaalialan opintojeni tiimoilta työharjoittelun erään yläasteen luokassa, jota entisaikaan olisi todennäköisesti kutsuttu tarkkailuluokaksi. Ensimmäinen ajatus, mikä tällaisesta ”tarkkiksesta” tullee useimmille mieleen, on kiittämättömien ja kurittomien kakaroiden keräilyerä, jonne joutuvat ne, joiden vanhemmat ovat epäonnistuneet ja joiden sietäisi saada kunnolla selkäänsä. Oppisivatpahan ainakin osoittamaan kiitollisuutta siitä, että saavat edes käydä koulua, toisin kuin monissa maailman maissa. Kunnon selkäsaunalla ratkaistiin ongelmat Kekkosen aikaankin, ja niin vain kaikista nuorista tuli kunnollisia kansalaisia!
Koulutuksesta tuleekin olla kiitollinen. Totta kai. Tämä fakta ei kuitenkaan toisaalta motivoi näitä nuoria yhtään sen enempää kuin niitäkään, joilla ei ehkä ole sellaisia ongelmia, jotka aiheuttaisivat näitä erityistarpeita. Jos vaikeuksissa olevia nuoria kohdellaan yhteiskunnan tulevana pohjasakkana jo teini-iässä, kaikkein vähiten se saa nuoret ottamaan itseään niskasta kiinni. Heidän elämissään on sellaisia ongelmia, joita moni aikuinenkaan ei koskaan joudu kokemaan.
Yleensä myös katsotaan nuorten mielenterveysongelmien ja opiskeluvaikeuksien olevan ohimenevää nuoruuden uhmaa. Ja monet ihmettelevät, miksi he edes ovat masentuneita ja miten he kehtaavat hangoitella opettajalle vastaan. Heillehän on annettu niin paljon enemmän kuin arvostelijoiden omassa nuoruudessa. Ja taas syytetään nuorisoa kiittämättömyydestä, koska ei pula-aikaankaan mitään masennuksia ollut ja opettajatkin pitivät heidät herran nuhteessa.
Nuorison syrjäytyminen on vakava ongelma, joka maksaa yhteiskunnalle paljon rahaa. Nuoren voisi päästää tipahtamaan koulutuksesta, antaa hänelle aikaa tulla järkiinsä ja pakottaa hänet ottamaan itse selvää siitä, miten kesken jääneen koulutuksen voisi käydä loppuun, mutta siinä menetettäisiin jälleen kerran aikaa ja rahaa. Siitä voisi olla, vieläkin tärkeämpänä asiana, vakavia negatiivisia seurauksia myös nuorelle itselleen. Emme voi ajatella, että ongelmista kärsivät saavat olla oman onnensa nojassa kunnes tajuavat ryhdistäytyä. Kaikki eivät pysty siihen ilman apua.
Nuorissa on yhteiskunnan tulevaisuus, ja se, mikä usein nähdään ”hyysäyksenä”, auttaa yhteiskuntaa lopulta paljon enemmän kuin ankara linja. Se, että vuosikymmeniä sitten ei voinut puhua mielenterveysongelmista ja että oli pakko pärjätä ilman vanhempien tukeakin, ei tarkoita sitä, etteikö yhteiskunta ja sen jäsenistä huolenpitäminen saisi lainkaan kehittyä. Arvostelu pahentaa tilannetta entisestään, koska masentunut ja/tai syrjäytymisvaarassa oleva kokee jo muutenkin, että hän on epänormaali, koska ei jaksa kaikkea sitä, mitä normaalit. Syrjäytymisen ehkäisy on kaikin puolin win-win-tilanne, sekä yhteiskunnalle että syrjäytymisvaarassa olevalle itselleen.
Iida Rekunen
