Paul Austerin, amerikkalaisen kirjailijan, erään kirjan aiheena olivat hänen elämänsä pahimmat mokat. Hän alkaa olla elämänsä loppuvaiheessa, joten mokia voi jo katsoa huvittuneena. Ja niin hän tekikin! Mahtava kirja! Niinhän piti sitten allekirjoittaneenkin tehdä.
Muistan eräänkin työaikanani tapahtuneen tilanteen. Pöytäseurue istui työseminaarin kahvipaussilla. Seminaaritiloista erillisessä kahvihuoneessa. Miten ollakkaan juttu alkoi luistaa kohti muistisairauksia. Minä tietysti kehaisemaan, että muistini on vanhemmiten vain parantunut! Enää on harvoja tapauksia, milloin unohdan mitään. Olinhan lääketieteellinen ihme, tietty! Mentiin takaisin seminaarihuoneeseen ja aloitettiin luento. Yhtäkkiä joku koputti oveen ja aukaisi oven. Häneltä roikkui olkalaukku kädessä ja hän kysyi: unohtiko joku teistä tämän olkalaukun äsken tuonne kahvihuoneeseen? Nousin ylös pieni sievä puna poskillani ja hain häneltä laukkuni.
Toisen kerran allekirjoittaneen piti mennä Rautatalolle pankkiasioille. Kiire oli ennen sitä käydä ”puuteroimassa nenäni”. Kiiruhdin ensin Stockmannin kolmannen kerroksen WC:hen. Ja nopeasti, olinhan myöhässä, kohti Rautataloa yli Keskuskadun! Päästyäni Rautatalon toiseen kerrokseen pankkityöntekijäni jo odotti siellä minua. Hän katsahti minuun ja sanoi: voisitko käydä otattamassa tuon pitkän häntäsi pois? Katsahdin taakseni. Minun ahteristani roikkui WC paperia monen metrin matkalta! Rautatalon rappusten päällä näkyi vain WCpaperinauhaa!! Ajatella, olin kävellyt yli Keskuskadun eikä kukaan ollut huomauttanut asiasta. Kyllä hävetti. Mutta nyt sillekin näylle voi jo nauraa!
Kulttuurilla on suuri ja merkittävä vaikutus meihin ihmisiin. Siksi se on niin merkittävä tekijä yhteiskunnallisesti. Se voi vaikuttaa meihin aivan henkilökohtaisellakin tasolla. Kävin L. Onervan omakuvanäyttelyssä. Minkä jälkeen piirtelin useita päiviä omakuvia itsestäni. Heikolla onnistumisprosentilla. Lopulta onnistuin vain täyttää niillä paperiroskiskorini. Jouduin toteamaan, etten ehkä nyt ole aivan Van Goghin luokkaa taiteilijana, enkä edes L. Onervan. Syvä suru raastoi sieluani, mutta näihin poropeukalotaitoihin oli minunkin tyytyminen. Kuten isäni, erittäin hyvä kirjoittaja, sanoi murrosikäiselle itselleni, kun näytin tekeleitäni: harjoittele, harjoittele, sitä pitää tehdä ja paljon! Ja sitten, kun vihdoin saat omasta mielestäsi hyvän tekeleen aikaiseksi, tulet huomaamaan, että joku toinen on jo sen kaiken kirjoittanut paremmin! Kannustavaa, kannustavaa! Mutta hän onneksi lisäsi, että yritys hyvä kymmenen. Sillä taitojen harjoittelu ei koskaan mene hukkaan.
Mitä, jos me kaikki vain nauraisimme mokillemme ja ottaisimme niistä opiksemme. Elämää tämä vain on, mitä välii! !Ja muistaisimme erään tuntemattoman mietelausetta: Jokainen ihminen erehtyy elämässään enemmän tai vähemmän!
Elina Kuosmanen
