Jotakin ainutlaatuista

Kun ensimmäistä kertaa kuulin koronaviruksesta, olin hieman tylsistyneenä kotona vapaapäivän vietossa. Vuosi oli vaihtunut uudeksi, lehdissä kierrätettiin vanhoja uutisia ja melkein odotin, että jotakin mielenkiintoista tapahtuisi. Kun silmiini sitten osui Kiinassa havaittu uusi virus, en voinut kuvitellakaan, että epidemiaksi kehittyvä tauti saavuttaisi edes Eurooppaa. SARS, MERS, sikainfluenssa ja lintuinfluenssa olivat aikoinaan aiheuttaneet paniikkia, mutta eivät kuitenkaan olleet vaikuttaneet kovin ratkaisevasti mihinkään. Miksi nyt olisi toisin? Päivät seurasivat toisiaan. Seurasin uutisia laiskanlaisesti. Tartuntoja tuli lisää. Ja lisää. Kaupunkeja suljettiin. Liikkumista rajoitettiin. Tosin vain osittain. Tuli uutisia, joissa kiinalaisia oli tullut tartunnan saaneinakin Eurooppaan. Sen jälkeen tuli tartunta-alueita. Tauti levisi Ranskaan. Saksaan. Italiaan. Suomeen.

Siinä vaiheessa tiesin, että tästä ei hyvä seuraa. Taudin leviämistä ei voisi täysin estää mitenkään, ei edes karanteeneilla ja liikkumisvapauden rajoittamisilla. Epidemia olisi täälläkin tosiasia. Ja sitten se tuli. Rajat kiinni. Koulut kiinni. Kirjastot, museot, uimahallit ynnä muut vastaavat paikat sulkuun. Kuukaudeksi. Teinityttäreni riemunkiljahduksista päätellen koronavirus on aiheuttanut ainakin hänelle jotakin positiivista. Teroitin, että kyseessä ei ole loma, vaan eräänlainen karanteeni. Koulua käytäisiin kotoa käsin. Pyysin myös opettajia laittamaan riittävästi koulutehtäviä pettyneelle tytölle, jotta kuukausi ei menisi ihan lepsuiluksi. Kavereita saisi nähdä rajoitetusti. Yökyläilyjä ei olisi. Hänen reaktioistaan päätellen pilasin taas kerran kaiken ja niuhotin turhista, mutta äitinä se on velvollisuuteni.

Uunituore tieto valmiuslain käyttöönotosta sai minut jälleen kerran käyttämään sairaalloisen vilkasta mielikuvitustani, jolloin näin itseni ruokakortin kera kauppajonossa. Pitäisikö nyt alkaa käyttää paperikenkiä, syödä mitä sattui olemaan ja tehdä jäätelöä puolukasta ja vedestä samoin, kuin mummoni perheessä oli sota-aikana tehty? Ei, sen tajusin heti perään. Kukaan ei hamua alueitamme, ja kauppojen hyllyt notkuvat. Kun leipä oli kaupasta viime sunnuntaina tyystin loppu, emme hätääntyneet, koska olin ostanut useamman paketin pakkaseen jo aikaisemmin. Leivoksia kyllä oli. Päädyimmekin paremman puoliskoni kanssa ostamaan niitä hihitellen, koska muuan ranskalaisprinsessa totesi kauan sitten nälänhädästä kärsivälle kansalle seuraavaa: ”Jos kansalla ei ole leipää, syökööt leivoksia”. Ja mehän söimme.

Vaikka virusepidemia on aina vakava asia, tästä voi seurata jotakin hyvääkin. Pandemia yhdistää koko maailmaa tavalla, jota emme tule luultavasti ainakaan hetkeen näkemään. Se saa meidät etsimään uudenlaisia toimintatapoja ja rikkomaan harmittomia rajoja. Ja koska omanlaisensa karanteeni on tosiasia, on kohdattava itsensä ja perheensä. Oltava rauhassa. Koska tällaiseen on mahdollisuus niin sanotussa normaalielämässä?

 

Iida Rekunen