Suomen surkein kuski- ohjelman viides tuotantokausi käynnistyi vastikään televisiossa, ja ohjelman ympärillä käy, kuten yleensä, kova ja moittiva keskustelu siitä, kuka kilpailijoille on myöntänyt ajokortin. On vaadittu jopa nimiä ja autokouluja kartalle, jotta heitä saadaan moitittua työn huonosta hoitamisesta ja vastuuttomuudesta. Ja ettäs vielä kehtaavat tunnustaa julkisesti, ettei jotain asiaa osata! Vielä kikatellaan ja käkätellään, kun osutaan toisiin autoihin. Kovasti toitotetaan, että eipä paljoa naurattaisi, jos omaa autoa tuolla tavoin kolhittaisiin, ja miksi kukaan ei puutu tähän mitenkään? Sietäisivät joutua oikeuteen autokoulunopettajia myöten ja kortit pois loppuiäksi! Tällaisia kannanottoja kuulee paljon.
Jos nyt aletaan pohtia, mitä itse olen joskus osannut mutta enää en, tulee ensimmäisenä mieleen lukioajan matematiikka. Huolellisesta erityisopetuksesta huolimatta en todellakaan muista koko aiheesta enää muuta kuin prosenttilaskut ja sen, että yhtälössä täytyy heitellä tietyt luvut oikealle ja tietyt vasemmalle puolelle. Hoitiko matematiikanopettajani siis työnsä huonosti? Ei. Minä osasin sillä testaamishetkellä kaikki ne taidot, jotka vaadittiin kurssin läpipääsemiseen. Voi olla, että jos olisin kirjoitusten jälkeen jatkanut yhtälöiden laskemista joka päivä, osaisin ne edelleen. Ja koska en muista kunnolla, miten ne lasketaan, on ehkä parempi myöntää, etten osaa ja että kaipaisin kertaamista kuin yrittää suoriutua laskuista virheellisesti ja väittää, että kaikki muut ovat väärässä. Vieläpä niin, että kaikki muutkin joutuisivat kärsimään väärissä paikoissa olevissa x-kirjaimista.
Ei liene liioiteltua sanoa, että jos jokin asia kaipaa hiomista, vaatii jo oman kanttinsa tunnustaa se sekä itselleen että muille. Puhumattakaan valtakunnallisesta televisiosta. On myös mielestäni turha syyttää liikenneonnettomuuksista juuri näitä kuskeja. He eivät ole aiheuttaneet edes murto-osaa kaikista niistä onnettomuuksista, joita tieliikenteessä on tapahtunut. Ne ovat pääsääntöisesti tulleet yllättäen eteen jopa sellaisille kuskeille, jotka ovat suoriutuneet ratin takana jopa vuosia ilman sen suurempia ongelmia. Tai niille, jotka luulevat olevansa viiden promillen humalassakin huipputason kuskeja ja aiheuttaneet useammankin kuolemantapauksen.
On myös kummallista, että epäonnistumiseen suhtaudutaan kuin ruttoon. Sitä ei missään nimessä saa koskaan tapahtua, tai elämä on lopullisesti pilalla. On siten ehkä ihan hyvä, että tätä perfektionistista mielikuvaa ravistellaan viihteen avulla. Meistä kukaan kun ei selviä elämästä ilman mokailuja ja kohentamista vaativia, ruostuneita taitoja. Olisikin ehkä hyvä miettiä, kumpi on pahempi: epäonnistua ja myöntää kehittymisen tarve tai epäonnistua ja yrittää piilotella kehittymisen tarvetta, joka voi johtaa aina vain uusiin epäonnistumisiin.
Iida Rekunen
