On aamu. Kaikki on valmista päivän aloitukseen. Olen meikannut, pakannut kaiken käsilaukkuun valmiiksi, ehtinyt bussiin ajoissa ja kiirehdin juna-asemalle. Tiedän joutuvani odottamaan asemalla noin neljä minuuttia, kunnes juna tulee. Sillä pääsen päivästä riippuen joko kouluun tai sitten työpaikalleni. Mutta mikäli junavuoro onkin peruttu, kaikki menee sekaisin.
Soitto työpaikalle tai viesti opiskelukavereille, jotta he voivat kertoa minun tulevan myöhässä. Voin joko tulla myöhässä luennolle, joka on jo alkanut ja hiippailla sisälle mahdollisimman hiljaa. Tai sitten voin rynnätä työpaikalle sadatellen ja anteeksipyyntöjä hokien. Joka tapauksessa olen ehtinyt jo kokea häpeän, turhautumisen, avuttoman kiireen ja ärsyyntymisen. Sen hetken, jolloin tuntuu, että kaikki meni hetkessä pilalle.
Vai menikö? Eikö sitä sanota, että myöhästely ja muut epäonniset käänteet kuuluvat elämään? Hammastahna loppuu. Kengästä hajoaa vetoketju. Vaatteet menevät vahingossa väärinpäin päälle. Auto hajoaa Kehälle. Joinain päivinä tuntuu siltä, ettei mikään asia yksinkertaisesti vain onnistu. Silloin tulee hyväksyä tilanne, elää päivä loppuun mahdollisimman normaalisti ja toivoa, että seuraava päivä olisi parempi. Missään nimessä jokainen päivä ei voi olla hyvä ja täydellinen, koska tällöin elämästä tulisi tasapaksua elelemistä, jossa nousut eivät laskujen jälkeen tuntuisi miltään. Mikäli täytyisi valita, eläisin paljon mieluummin juuri tällaista elämää, jossa on vaihtelua.
Mikäli elämässä on vaihtelua, on myös päiviä, jolloin asiat lähtevät heti alusta lähtien menemään niin pieleen, että lopulta voi vain todeta saaneensa jälleen yhden muisteltavan arvoisen asian siihen kokoelmaan, joka kaivetaan vanhalla iällä kiikkustuolissa istuttaessa esille muistilokeroista ja avataan kikattaville lapsenlapsille. Joskus on vain pakko antaa periksi mahdottomassa tilanteessa, nostaa kädet pystyyn ja nauraa koko asialle sitten, kun se lakkaa ärsyttämästä. Minulle kun käy jostain syystä aina niin, että jos jokin menee pieleen ja yritän epätoivoisesti korjata asiaa, tuloksena on vain entistäkin suurempi katastrofi tai odottamaton tapahtuma, josta voi seurata mitä tahansa – hyvää tai huonompaa.
Mikä minulla meni pieleen tänä aamuna? Minä vilustuin, enkä päässyt osallistumaan opintoihini. Vilustumiseni oli todennäköisesti sen arjen sankarin syytä, joka päätti heittää rappurallin perjantaiyönä rappukäytävämme lasin läpi päästäkseen sisälle. En ihmettele sitä, etten kuullut tapauksesta edes lasin helähdystä, koska minulle on suotu sikeän nukkumisen taito. Kaivaessani jälleen kerran sitä tarpeellista huoltomiehen numeroa (syytän uutta puhelintani ja tietojensynkronoinnin siedettävää keveyttä) ja ilmoitettuani vahingossa arveltiin sieltä korjauksen venyvän tälle viikolle. Joka tapauksessa rappukäytävä on kylmempi kuin jääkaappimme, eikä asuntomme ulko-ovea ole suunniteltu torjumaan ulkoilmaa, koska emme asu luhtitalossa. Täällä siis suomeksi sanottuna vetää tavallista enemmän.
Hyväksyn päivän kuitenkin tällaisenaan, menen kouluun heti kun pääsen ja mikäli minulle asetetaan ylimääräisiä tehtäviä, teen ne. Tämä kaikki on vain elämää. Sainpahan särkyneestä rapun lasista eeppisen kuvan, jonka todennäköisesti liitän jonakin päivänä Instagramiini hashtagilla #särkyneidenlasientalo. Kaikesta kun kannattaa ottaa se mustakin huumori irti.
Ja kaiken kaikkiaan: mikäli minulla on keskimäärin 260 sellaista päivää, jotka menevät todella hyvin, hyvin tai ainakin normaalisti, 60 epänormaalimpaa päivää, 20 vähän enemmän epänormaalia päivää ja loput täysin pilalla, on elämäni aika hyvää. Puhumattakaan siitä, että olen todistanut täällä asumiseni aikana noin 2000 sellaista päivää, jolloin rapun lasi ei ole hajonnut.
Iida Rekunen
