Kirjoitin kuukausi sitten ”pakkoavioliitosta”, eli maahan muodostetun hallituksen alkuaskeleiden haparoinnista. Tai oikeammin kompuroinnista, ellei jopa kaatuilusta. Vertaus vaikutti tuolloin aika voimakkaalta, eihän kukaan tiennyt, mitä oli edessä. Tiedossa oli se, että kaksi puoluetta olivat kipuilleet periaatteellisista poliittisista linjoista jo ennen eduskuntavaaleja. Hallitusneuvottelujen aikana tuo kipuilu näytti tulevan aiempaa konkreettisemmaksi.
Silloin kun hallitusta muodostetaan, se tehdään ihmisten kesken, vaikka asia päälle päin näyttää siltä, että hallitus muodostetaan poliittisten mielipiteiden varaan. Tietenkin muodollisesti hallituksen muodostaminen voi onnistua vain, jos poliittiset linjat saadaan synkronoitua riittävän hyvin.
Poliittisten linjojen yhteen sopiminen ei yksin riitä. Politiikkaa kauemmin seuranneet voivat luetella vuosikymmenien ajalta useampia poliitikkojen välisiä ristiriitaisia suhteita, joita ei ole koskaan saatu kuntoon. Tietenkin voidaan hurskastellen väittää, että eivät ihmiset riitele, vaan asiat. Uskoo, ken haluaa.
Eduskuntavaalit pidettiin 2.4.2023. Hallitus nimitettiin 20.6.2023. Hallitustunnusteluja ja -neuvotteluja käytiin siis lähes kolme kuukautta. Jos tuossa ajassa saadaan sovituksi hyvä ohjelma ja kaikki näyttää muuten hyvältä, ei aikaa sinänsä voi pitää kohtuuttoman pitkänä, ja hallitus voi aloittaa työskentelyn. Nyt kuitenkin tilanne näyttää siltä, että ensin neuvottelut olivat vaikeat, ja sen jälkeen alkoivat muut, ennen näkemättömät ongelmat, jotka liittyvät sekä ideologiaan että henkilöihin.
Yksi ministeri on eronnut. Muutaman muun ministerin aiemmista mielipiteistä on esitetty julkisuudessa voimakasta arvostelua. Yhden ministerin osalta viranomaiset ovat joutuneet miettimään, täyttyykö esitutkinnan kynnys vai ei. Yksi puolue meinaa haljeta kahtia. Yksi puolue ei puhu mitään. Nyt pohditaan monella taholla sitä, millainen merkitys tulee antaa ihmisen joskus aiemmin esittämille, ehkä voimakkaillekin mielipiteille. Jos ihminen kertoo ymmärrettävän perusteen aiemmalle mielipiteelleen, ja toteaa olevansa tällä hetkellä täysin eri mieltä asiasta, asiaan on helppo suhtautua. Sen sijaan, jos vanhaa mielipidettä ei kiistetä millään tavalla, sen voidaan olettaa olevan voimassa.
Parlamentarismin periaate on yksinkertainen. Hallituksen ja siis ministerien täytyy nauttia eduskunnan luottamusta. Jos hallitus ei saa luottamusta, sen ura loppuu siihen. Harvemmin keskustellaan siitä, onko pelkkä parlamentarismiin perustuva luottamus riittävää. Ministeriksi nimitettäviltä edellytetään laissa määriteltyjä kriteereitä ja oikeuskansleri valvoo valtioneuvoston toimintaa.
Merkitystä pitäisi antaa myös sille, miten kansalaiset, järjestöt, elinkeinoelämä, ulkomainen yhteisö jne. edellyttävät hallitukselta ja sen ministereiltä ja erityisesti heidän uskottavuudeltaan. Kun parlamentarismin mukaan luottamukseen riittää eduskunnan enemmistön kanta, muiden tahojen uskottavuuden arviointi jää hallituksen ja yksittäisten ministerien tehtäväksi. Eli jossain menee raja, jolloin hallituksen ja erityisesti pääministerin pitää ymmärtää ulkopuolelta tulevien signaalien merkitys siten, että hallitusyhteistyön jatkamisen edellytykset ovat kadonneet. Ehkä yksi signaali voisi olla se, että jos hallitus joutuu järjestämään seminaareja keskustellakseen siitä, mitä on rasismi tai yhdenvertaisuus. Käsitteet ovat olleet vuosikymmeniä useimmille aika selviä.
Taisto Hujala
varatuomari, yrittäjä
Tuusula
taisto.hujala@icloud.com
