Puhua vai eikö puhua

Katastrofin anatomia-ohjelma on tullut tutuksi monille suomalaisille. Sarjan jaksoissa käsitellään erilaisia traagisia tapahtumia aina suuronnettomuuksista perhesurmiin. On sanottava, että siinä, missä esimerkiksi yhdysvaltalaistelevisiossa saadaan väännettyä valtava draama aikaan siitä, ettei joku halua luopua rakennekynsistään, on ainakin tämän ohjelman puitteissa mielestäni osattu pysyä asialinjalla, vaikka aineksia revittelyyn ja suoranaiseen sosiaalipornoon olisi löytynyt vähemmästäkin kuin kellariin kätketyistä vauvojen ruumiista tai lukuisia ihmishenkiä vaatineista liikenneonnettomuuksista.

Seuraava jakso käsittelee Rautavaarassa kaksi ja puoli vuotta sitten tapahtunutta perhesurmaa, jonka kulun kaikki muistanevat, joten en lähde ruotimaan sitä sen enempää. Tragediaa koskettaneiden lähipiiristä on tullut pyyntö jakson peruuttamisesta, joka on omalla tavallaan varsin ymmärrettävää – tragedian aiheuttaneen omainen tai asiaan jotenkin liittyvä tuntenee miltei aina itsekin syyllisyyttä siitä, että oma sukulainen tai tuttava on päätynyt niin radikaaliin ratkaisuun sen lisäksi, että julkisuudessa heitetään vielä lisää vettä myllyyn. Syyllisiä etsitään, teon tehnyt kuvannoillisesti kivitetään postuumisti ja päättäjiä syyllistetään viranomaisten ohella. Yhteiskunta on syvältä, läheiset eivät välitä mistään muusta kuin itsestään ja kyseessä oli eittämättä itsekäs ja huono ihminen. Näiden mielipiteiden ristitulessa en ihmettele ollenkaan sitä, että ne, joita tämä tragedia on koskettanut henkilökohtaisesti, eivät välttämättä haluaisi puhua siitä enää missään yhtään mitään.

On kuitenkin hyvä muistaa sekin, että tulevia tapauksia ajatellen juuri nämä esille nostetut surulliset esimerkit voivat pysäyttää jotkut sellaiset henkilöt, jotka joko aikoisivat tehdä itse jotain samankaltaista tai jolla on läheinen, jolla tällainen riski on olemassa. Katastrofin anatomian jaksojen alussa painotetaankin erityisesti sitä kysymystä, mitä opimme näistä katastrofeista. Hallituksessa saatiin ainakin vauhtia lakimuutoksien tekemiseen, jotta tämänkaltaisia tapauksia voitaisiin ehkäistä. Nämä tapaukset eivät lopu sillä, että niistä ollaan hiljaa, ja vaikka vanhoja haavoja revitäänkin auki, he eivät ole ainoita, jotka ovat kärsineet tästä samasta asiasta. Moni elää tänäkin päivänä olosuhteissa, jotka ovat valitettavan otollisia samanlaisille tragedioille, enkä usko ollenkaan, että mainitussa televisio-ohjelmassa haluttaisiin mässäillä tapahtuneella. Enkä itse ainakaan hae syyllisiä, vaan haluan tietää hienotunteisuutta noudattaen, mitä oikeastaan on tapahtunut, ja mikäli omat olosuhteet menisivät siihen suuntaan että tehostettua apua tarvittaisiin, haluan tietää, miten se käytännössä onnistuisi.

Moni voisi pohtia sitäkin, miksi aina pitää tapahtua jotakin, että vastaavien tapahtumien ehkäisemistä alettaisiin edes harkita, mutta toisaalta kaikkia tapahtumia on mahdotonta ennustaa etukäteen. Monelle tragedian aiheuttaneen läheisellekin tulee yllätyksenä se, että toisella on koskaan ollutkaan joko itseä tai muita tai molempia vahingoittamaan yllyttäviä ajatuksia. Eihän kukaan halua toisen hyppäävän junan alle tai ajavan tahallaan nokkakolaria raskaaseen kalustoon kuuluvia ajoneuvoja päin. Vahva viranomaisyhteistyö ja varhainen puuttuminen ovat hyviä keinoja, vaikka joku voisi sanoa sitäkin kyttäämiseksi.

Itse aion katsoa tämän kyseisen jakson, josta olen puhunut tässä kolumnissa. En tee sitä siksi, että haluaisin revitellä, mässäillä tai tuomita, vaan siksi, että haluan ymmärtää kaikkia osallisia sekä perhesurmia ilmiönä. Vaikka toisten tai itsen vahingoittaminen on vähintäänkin kamalaa tai jopa laitonta ja tuomittavaa, tässä taustalla on ollut asioita, jotka voisivat johtaa jonkun toisen kohdalla samanlaiseen katastrofiin. Jos tämä jakso voi herättää edes jonkun pohtimaan sitä, mitä itse voisi tehdä tällaisten estämiseksi, on se aina parempi kuin ei mitään.

Asianosaisia toki kunnioittaen.