Oikeus nähdä maailma mustana?

Etenkin näin joulun lähestyessä tulevat taas puheenaiheeksi yksinäiset ja onnettomat ihmiset. Monet heistä ovat tietoisesti valinneet yksinolon ja ovat siihen tyytyväisiä, mutta paljon on niitäkin, jotka kaipaavat seuraa. Heitä säälitään, heitä pyydetään yhteisiin kokoontumisiin syömään jouluateriaa ja heille annetaan lahjat. Vaikka lahjaa ei olisikaan valittu henkilökohtaisesti, on minun mielestäni ajatus tärkein. On erittäin hyvä asia, että yksinäisiäkin muistetaan, ettei heitä unohdeta koteihinsa vatvomaan epätoivoisia ajatuksia tai pohtimaan oman elämänsä merkitystä, kun se ainoa omainen on viranomainen eikä kukaan tule kylään.

Tämän masentuneiden ja yksinäisten nostaminen esille ja sen korostaminen kuitenkin edesauttaa hyvästä tarkoituksestaan huolimatta sitä ajatusmaailmaa, että masentuneet tai muut mielenterveysongelmista kärsivät ovat siellä jossain yhteiskunnan alimmissa kerrostumissa, samoilla viivoilla köyhien, syrjäytyneiden ja päihdeongelmaisten kanssa. He ovat niitä, joita autetaan satunnaisesti viisisenttisillä hyväntekeväisyyskeräyksissä ja jotka on helppo sysätä jonkun muun vastuulle. Mielenterveysongelmat on helppo kategorisoida johonkin sellaiseen lokeroon, joka ei kosketa itseä. Masennusta ja muita mielenterveysongelmia pyritään välttelemään menestymällä, elämällä kiiltokuvaelämää sosiaalisessa mediassa ja hokemalla hashtagien avulla, että hyvin menee ja kaikki on täydellistä. Tai ostamalla se paritalonpuolikas hyvältä alueelta.

Näitä ”normaaleja” ihmisiä ei voi syyttää. Ei kukaan halua olla masentunut. Ei kukaan suunnittele ala-asteen ensimmäisellä luokalla olevansa aikuisena mielenterveysongelmainen niiden perinteisen prinsessojen ja sankarien sijaan, ja on myös periaatteessa inhimillistä jättää ”heikommat” taakseen. Niin oli pakkokin tehdä aikana, jolloin ihmisen pääasiallinen olemassaolon merkitys oli hengissä selviytyminen ja masentuneet vietiin vaivaistaloihin köyhien, orpojen ja vanhuksien kanssa ilman sen kummempaa perehtymistä ongelmiin yksilötasolla.

Monet rikkaatkin julkisuuden henkilöt päätyvät tekemään itsemurhan. Tällaisia ratkaisuja päivitellään moneltakin eri kantilta maailman lehdistössä ja ihmetellään sitä, miten ihmeessä kukaan suosittu ja valtavan rikas, usein unelmansa toteuttanut henkilö haluaisi kuolla. Masentunutta päädytään usein syyllistämään; voidaan esimerkiksi kysyä myös sitä, mikä oikeus kenelläkään on olla länsimaissa surullinen, koska täällähän riittää ruokaa vaikka muille jakaa ja pelit ja vehkeet on viimeisen päälle.

Totuus mielenterveysongelmien potemisessa tulee kuitenkin aina olemaan se, että ne eivät katso sosioekonomista asemaa, varallisuutta tai hulppeita puitteita. On kylläkin todettu, että tutkimusten mukaan masentuneisuus voi johtaa huonoon yhteiskunnalliseen asemaan ja muihin vastaavanlaisiin ongelmiin, mutta rikkaus ei itsessään merkitse mitään, mikäli itsellä on paha olla. Niin paha, että haluaa kuolla eikä millään muulla ole enää väliä.

Kukaan ei myöskään pysty välttymään mielenterveysongelmilta. Masentuneetkin käyvät töissä. Paniikkihäiriöiset käyvät kaupassa. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat voivat opiskella, eikä kukaan voi varmuudella sanoa, asuuko seinän takana skitsofreenikko. Moni ei muista sitä, että ne, jotka hyppäävät junan alle ja hidastuttavat työmatkoja, ovat joillekin omia lapsia, tätejä, äitejä, setiä, isiä, veljiä tai siskoja.

Sama pätee kaikkiin mielenterveyspotilaisiin. Koskaan ei voi olla varma siitä, kuka omasta lähiympäristöstä päätyy seuraavaksi terapeutin puheille. Varmaa on vain se, että kenellä tahansa voi koska tahansa tulla tarve hakea apua mielenterveysongelmiin. Toisilla on siihen vain isompi riski kuin toisilla.

En tarjoa tekstissäni pysyvää ratkaisua tähän dilemmaan. Sitä ei ole edes pätevimmillä viranomaisilla. Jokainen voi kuitenkin ottaa puhelimen käteensä ja laittaa vaikka sähköpostia sille kummitädille, johon ei ole ollut aikoihin yhteydessä. Tai tukea isommalla summalla sitä hyväntekeväisyyskeräystä. Ihmisten avuntarve on ehtymätön virta, jota ei kannata yrittääkään tukkia kokonaan.

Iida Rekunen