Kaksi oletettua vaihtoehtoa

Pidän tavallisesti politiikan kaukana työstäni, mutta nyt kannattamassani puolueessa, Perussuomalaisissa, on tapahtunut niin erikoisia asioita, että mielestäni ne ansaitsevat tulla pohdituksi näin hivenen hämmentyneen rivijäsenen silmin. En olisi voinut kuvitella näkeväni tätä; että se yhtenäinen porukka, jonka ajatusmaailman koin omakseni jo nuorena tyttönä, repeäisi ulkopuolisen silmin ikään kuin kahtia. Ulkopuolisten silmin saattaakin näyttää siltä, että nyt on sota tulossa ja että kunkin pitää valita puolensa. On onnistuttu luomaan jopa mafiamainen kuva siitä, että ”jos olet mukana, olet mukana etkä koskaan pääse pois ilman, että sinut teilataan julkisesti”. Yleisön silmiin on välittynyt kuva siitä, että aseita lataillaan, maahanmuutto ja muut asiat kohtaavat pian toisensa ja vain vahvimmat selviävät.

Minulta on kysytty tämän viikon aikana moneen kertaan, kumman puolella olen; halla-aholaisten vai soinilaisten. Tätä kuulevat varmasti kaikki puolueeseen jollain lailla liittyvät. Ihmettelen, mistä lähtien olen ylipäätään kuulunut yhtään mihinkään tällaiseen puolueen sisäiseen ryhmittymään. Samaa ihmettelee moni muukin omalta osaltaan; pääsääntöisesti kun on kysymys nimenomaan yksilöistä, joista jokaisella on omat mielipiteensä ja arvonsa. Puolueeseen kuuluminen kertoo vain siitä, että he haluavat ajaa jotakin tiettyä poliittista sanomaa, joka heille itselleen parhaiten sopii. Sen mukaan valitaan puolue, eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä edes puolueen sisällä. Riittää, kun tajuaa, milloin on paikallaan noudattaa ryhmäkuria ja milloin omia mielipiteitä voi tuoda äänekkäästikin esille. Joku saattaa pitää ympäristöasioita tärkeimpinä vaikkei kannattaisikaan varsinaisesti siihen erityisesti erikoistunutta puoluetta. Toinen kokee koulujen sisäilmanlaadun parantamisen sydämenasiakseen. Kolmas vanhustyön, neljäs mielenterveyden. Poliitikkoja ei voi tyypitellä näiden asioiden mukaan.

Perussuomalaiset ovat herättäneet koko olemassaolonsa ajan tavallistakin voimakkaampia mielipiteitä suuntaan ja toiseen, joskin jokainen poliittinen ryhmittymä saa osakseen mielikuvilla höystettyä kritiikkiä. Kärjistäen sanottuna puolueesta riippuen syytetään viherpiipertämisestä, rasismista, isänmaan myymisestä ja mielipiteettömyydestä. Jokainen aihetta seurannut tietää, millaisia mielikuvia kuhunkin puolueeseen liittyy. Ja se on vain kestettävä. Tekipä tai sanoipa mitä tahansa, jollakulla on siihen aina oma kantansa.

Mutta olipa puolue mikä hyvänsä, Perussuomalaisten tilanne todistaa sen, että ryhmään kuulumisesta huolimatta sitä on aina itse vastuussa omista valinnoistaan – ei vain puoluetovereille, vaan myös omille kannattajilleen. Ja sen, että loppupeleissä ei voi piiloutua yhdenkään toisen jäsenen taakse, vaikka ryhmässä oltaisiin aina toistensa apuna ja tukena.

Iida Rekunen