Äideistä parhain?

Näin lähestyvän äitienpäivän kynnyksellä sitä alkaa taas muistella omaa ”uraansa” äitinä. Ennen tyttäreni syntymää tein liudan lupauksia superäitiydestä; että tulisin aina ratkomaan kaikki tilanteet viisaasti ja että minun lapsestani tulisi heittämällä kunniallinen kansalainen, koska osaisin varmasti kasvattaa hänet kunnolla. Ainakin omalta äidiltäni se näytti käyneen suhteellisen helposti, joten miksei minultakin?

No, asiat eivät menneet ihan niin. Sitä kun ei voi määrätä oman lapsensa käyttäytymistä tai valintoja täydellisesti, vaikka kuinka yrittäisi. Sitä voi saada kesken työpäivän puhelun siitä, että lapsi onkin ilmaantunut kouluun yöpuku päällään tai kastellut vaatteensa hypätessään jäiseen ojaan. Tai että sitä löytää itsensä ensiavusta jalkansa katkaisseen lapsen luota ja on syömättä koko päivän huomaamatta nälkää, koska huoli lapsen hyvinvoinnista on niin kova. Loppujen lopuksi kyse on siitä, että sitä yrittää kauhun ja velvollisuudentunnon ja äidillisen rakkauden sekaisin tuntein pitää huolta ihmisestä, jolla on ihan oma persoonallisuutensa, joiden piirteet voivat periytyä ties kuinka monen sukupolven yli ja joka voi saada päähänsä mitä tahansa. Minulta kestikin monta vuotta tajuta, että minä en tulisi koskaan oppimaan äitinä olemista täydellisesti, ja että tulisin olemaan monessa tilanteessa käytännössä neuvoton. Minä tulen kohtaamaan vielä monesti tilanteita, jossa häpeän silmät päästäni lapsen käytöksen takia, vaikka kuinka yrittäisin pitää kuria ja silloin tällöin onnistuisinkin. Eikä se tee minusta automaattisesti huonoa äitiä!

Voisi kuvitella, että miltei kaikki äidit ovat kokeneet tämän saman tunteen ja haluaisivat tukea toisiaan. Moni avautuukin omista pulmistaan keskustelupalstalla, mutta tuen ja avun sijaan saakin aikaan raadollisia taisteluita, joiden tarkoituksena näyttäisi olevan se, että toisen itsetunto murskaantuu täydellisesti ja että kaikki muut eri mieltä olevat tuntisivat itsensä mahdollisimman huonoiksi ja kelvottomiksi. En ole alkuunkaan varma siitä, onko isien keskuudessa tällaista tappelua – en ainakaan koskaan ole törmännyt sellaiseen keskusteluketjuun tai somepäivitykseen, jossa isät tappelisivat keskenään siitä, miten se kantoliina tulee sitoa tai mitä välipalaa lapsille antaa. En väitä, etteikö näin olisi voinut tapahtua, mutta omien kokemuksieni perusteella voin sanoa, että äideillä tällainen riitely on paljon yleisempää kuin isillä.

On tutkittu juttu, että naiset pitivät aikoinaan huolta yhteisön moraalisten periaatteiden noudattamisesta samalla, kun miehet metsästivät ruokaa perheilleen. Ehkä tämä vuosituhansien takainen tapa toteutuu tänä päivänä palstailutappeluina, mutta minä en ainakaan ymmärrä sitä, miksi olemme vieläkin tukkanuottasilla, koska ajat ovat muuttuneet. Mekin olemme muuttuneet lajina ja äiteinä meidän tulisi näyttää esimerkkiä, ei vain toisillemme, vaan ennen kaikkea lapsillemme. Miten voimme olettaa, että meidän jälkikasvumme ei kiusaisi muita, jos teemme itse koko ajan samaa? Miksi me emme osaa aivot omistavina yksilöinä käyttäytyä toisia kohtaan niin, että erilaisetkin kasvatustavat hyväksytään – mikäli ne siis noudattavat niitä yleisiä tapoja, joita äitien ja isien odotetaan opettavan lapsilleen? Jos joku päättääkin jättää imettämättä lastaan puolta vuotta kauempaa, miten se käytännössä vaikuttaa jonkun toisen perheen elämään? Tai että jos lapset viedäänkin tarhaan kotikasvatuksen sijaan?

Muistakaamme äiteinä se, että olemme välillä myös ylpeitä itsestämme. Me olemme viime äitienpäivän jälkeen onnistuneet monissa lastenkasvatukseen liittyvissä tilanteissa, ja voimme oppia epäonnistumisista. Me emme ole täydellisiä, mutta jo parhaansa yrittäminen on juhlan paikka! Ja jätetään ne solvaamiset.