Joulunlähestymispaniikki

Joulun odottaminen on aina oma spektaakkelinsa, ja mikäli talossa sattuu olemaan kissa, siitä voisi kirjoittaa aivan omanlaisensa seikkailutrilogian – kuusen koristenauhat ovat härnääjiä, jotka tulee repiä alas ja raadella, lahjanaruista saa proteiinia mikäli ne syödään välittömästi ja adventtikalenterit – mikä pettymys! – sisältävätkin jotain mitä kukaan itseään kunnioittava felis catus ei kuuna päivänä edes vilkaisisi.

Kun kuusi tuodaan varastosta, hyvällä tuurilla vain osa koristeista on revitty alas ennen joulupäivää. Huonomman tuurin osuessa kohdalle kaatuu koko kuusi. Ainakin yksi kynttelikkö on todistetusti hajonnut kissan pudotettua sen lattialle ja lahjaksi saatujen esineiden laatikoista tulee mukavia makuupaikkoja tai ansoja, joihin juututaan kiinni.

Kuulostaako valittamiselta? Se ei ollut tarkoitus. Sille on syynsä, miksi omistan kissan, tai miksi se omistaa minut. Se on perheenjäsen joka tulee ottaa huomioon, samoin kuin kuka tahansa ihmislajin edustaja. Siinä missä pienten lasten vanhemmat peittävät pistorasiat ja pehmustavat terävät kulmat, minä pidän koriste-esineet siellä minne kissa ei pääse ja sijoitan kyntteliköt paikkaan, josta kissa ei pääse niitä tiputtamaan.

Adventtiaika alkaa tällä viikolla jokaisella joulua viettävällä, joko kissalla tai ilman. Kukin viettää sen omalla tavallaan. Monet kiertelevät etsimässä uusia koristeita, joko entisten hajonneiden tilalle tai luomaan yhä tunnelmallisempaa joulua. Useampikin ihminen ryysii ostoksille tuskanhiessä kylpien ja tunnustan, että näen itse jo nyt painajaisia siitä, että en ehdikään ostamaan jouluruokia aatonaattona, kuten tähän asti on ollut tapana. Nyt on siis selkeästi aika vetää henkeä ja pyhittää pari päivää rauhoittumiselle.

Lukeminen on yksi hyvistä rentoutumistavoista, kunhan vain unohtaa sen, miten monesta paikasta saa lukea yhä uusia ideoita joulukoristeisiin tai muodikkaisiin ruokiin. ”Joko teillä on kokeiltu tätä uutta jouluruokaa?” – saattaa joku kysyä. Muiden äitien kanssa tulee puheeksi lasten lahjatoiveet ja adventtikalenterit. Apua! Onneksi vanhempani tulevat hätiin ja kertovat kumpikin ostaneensa tyttärelleni kalenterit, kuten joka vuosi. Lahjat?! Missä välissä ne ostetaan?! Entä koristeet? Parvekkeilla ja pihoilla saa nähdä toinen toistaan mielikuvituksellisempia ja välkehtivämpiä valoviritelmiä. Joka vuosi ajattelen, että minunkin täytyy hankkia sellainen, mutta se jää tekemättä.

Miksikö? Siksi, että en muutenkaan sisusta parveketta. En käy siellä koskaan. Sitä ei ole lasitettu eikä siellä ole pistorasiaa. En muutenkaan ymmärrä, mitä itua on sellaisissa koristeluissa, joita ei edes näe. Olen lakannut stressaamasta asiasta – jouluni voi olla juuri sopiva ilman, että yritän väkisin siitä samanlaista, kuin telkkarisarjoissa näkee olevan. Kaikki hoituu kyllä ajallaan, kunhan ei hermoile liikaa. Jostain voi aivan hyvin nipistää pari tuntia, jotta saa ne ostokset tehtyä. Kampaamoajasta? Ei, siitä ei voi joustaa. Lenkki? Miten joulukilojen pudottaminen voi päästä edes alkuun jos sen jättää välistä?

Niin. Voiko se oikeasti pilata koko urheiluagendan, jonka on onnistunut saamaan vauhtiin jo aikoja sitten, mikäli kahden viikon flunssasta aiheutunut lenkkeilytaukokaan ei vaikuttanut lenkkeilyhalukkuuteen?

Toiveenani on kaiken kaikkiaan, kuten aina ennenkin, päästä joulusta yli mahdollisimman vähällä stressillä. Aina se sieltä on rutiinien mukana tullut. Näin sanottuna joulu kuulostaa katastrofilta, jota varten täytyy varautua hiilitablettien ja vesikanisterien avulla, joten lienee syytä muistuttaa itseään siitä, että jouluna ollaan kaikessa rauhassa perheen kanssa ja ilahdutetaan muita.

Näillä sanoilla toivon teille lukijoille vähästressistä adventtiaikaa!

Iida Rekunen