Tuija Brax: Hienointa, mitä isovanhempi voi tehdä, on viedä lapsenlapsi metsään

Olen sukujuuriltani kuusamolainen. Vietin lapsuudessani talvilomat ja useat kesät Kuusamossa. Minulle syntyi käsitys, että luonnossa on sellaista kuin Kuusamossa: jokia, puhtaita järviä, koskia nyt tietenkin ja kanjoneita, rotkoja, jyrkänteitä, vuoria, vaaroja ja melkein tuntureitakin. (Hyvä on, Rukaa sanotaan tunturiksi, vaikka kyllä minä siellä laella olen aina puita nähnyt.) Kun tarvittiin kalaa, haettiin katiskasta, hilloja suolta ja hiihtolatuja ihan mistä vain. Kun oli jotain kysyttävää, ukit ja mummot tiesivät luonnosta kaiken ja omat vanhemmatkin melkein kaiken. Kummisetäni valokuvaaja Juhani Kinnunen oli Kuusamon luonnon kuvaajana ja tuntijana vertaansa vailla.

Kun sitten ensimmäisen kerran menin partioretkelle lapsuuteni kotikunnassa Pirkkalassa, ihmettelin järkyttyneenä, että miten voi olla metsäretki, jonka ainoa ”kohokohta” oli yksi lähde. Sittemmin olen oppinut nauttimaan vähän tavallisemmistakin metsistä, jopa talousmetsistä ja vadelmia kaivatessani hakkuuaukioistakin. Asun jo pitkälti kolmattakymmenettä vuotta Helsingin Keskuspuiston laidalla ja olen kasvanut siihen kiinni lähes yhtä syvästi kuin Kuusamon Julmaan Ölkkyyn, Murtovaaraan, Oulankajokeen tai Saapunkijärveen. Nuuksiossa ja Suomenlahden saaristossa olen kotonani paitsi siksi, että olemme kasvattaneet lapsemme purjeveneen ja partion avulla, myös siksi, että niiden luonnossa on riittävästi kuusamolaisia piirteitä: hienoja kallioita, vanhoja mäntyjä ja etelän luonnoksi paikka paikoin karuuttakin. Rakkaan anoppini juuret Tornionjokilaaksosta ovat vieneet perheemme myös uskomattoman kauniisiin Väylän varren maisemiin.

Voitte ehkä tätä taustaa vasten ymmärtää, kuinka suuri asia minulle on aikoinaan ollut Nuuksion ja Sipoonkorven kansallispuistojen perustaminen. Joskus kun muuten meinasi entisessä elämässäni politiikassa turhauttaa, niin ajattelin näitä kahta päätöstä ja mietin vanhaa sanontaa ”kaksi askelta eteen, yksi taakse.” Nykyinen hallitus on ottanut yhden valtavan hienon askeleen eteenpäin, kun Hossan kansallispuiston avajaisia päästään juhlimaan 17.6., samana päivänä kun koko Suomi juhlii teemalla ”rakastu kesäyöhön”. Jos joku ei vielä tiedä, niin Hossa on siinä Julman Ölkyn suunnalla just ja just Kainuun puolella eikä niin kaukana niiltä kulmilta, jonne esivanhempani muuttivat 1600-luvulla.

Mitä vanhemmaksi käyn, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että parasta, mitä isovanhemmat voivat tehdä lapsenlapsilleen, on viedä heidät metsään. Toki sama pätee vanhempiinkin. Se, että on saanut olla mukana sukupolvien ketjussa osana luontosuhdetta, on suuri rikkaus. Isovanhempani eivät vain opettaneet luonnontuntemusta, vaan kertoilivat paljon luontojuttuja omasta lapsuudestaan ja sitä kautta myös omista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Osaan kuvitella sukupolviemme ketjun ukkeja opettamassa lastenlapsia kalastamaan ja isoäitejä näyttämässä hiihtämisen mallia. Uskon, etten ole kokemuksineni yksin. Ja olen varma, että tässä piilee yksi syy suomalaisten syvään luontosuhteeseen. Metsäretki on samaan aikaan retki sukupolvien taakse ja omien lasten kautta pitkälle tulevaisuuteen, yli oman maallisen vaelluksen, ajattelen minä.

Tuija Brax

Kuva: Tiina Eloranta

 

JAA