Rekunen: Kiusaaminen – kenen vika?

Koulut ovat taas alkaneet, ja muun muassa koulukiusaaminen nousee sen myötä taas puheenaiheeksi. Jos muistelen omia kouluaikojani, pitäisi niiden olla jo kaukana takanapäin vaivaamatta vähääkään, mutta näin ei kuitenkaan ole. Joka ikinen kerta, kun menen paikkaan, jossa on paljon ihmisiä eikä ulosmenotietä näkyvissä, tunnen kuolevani. Ja se tunne on niin vahva, että vaikka miten hoen itselleni tämän olevan vain aivojeni mantelitumakkeen toimintahäiriö, se tunne ei koskaan muutu. En todennäköisesti koskaan pääse ruuhkaisesta marketista ulos ilman, että sydämeni hakkaa järjettömästi, seinät näyttävät kaatuvan päälle ja pelkään sekoavani. Ja ennen kaikkea, että muut huomaavat, että olen sekoamassa.

Kaikki juontaa juurensa ala-asteelle ja siihen, miten välitunti toisensa jälkeen jouduin irvailun kohteeksi, milloin mistäkin asiasta. 20 vuotta sitten koulukiusaamisesta ei puhuttu lainkaan samassa mittakaavassa, kuin nyt. Ja tiedän senkin, etten ole ainoa. Tänäänkin joku joutuu kiusatuksi jossakin, ja kärvistelee pahimmassa tapauksessa vielä vuosikymmenien kuluttua mielenterveysongelmien kanssa. Monilla kiusaajilla ei ole edes käsitystä siitä, millaista on elää joka päivä masennuksen ja ahdistuneisuuden kanssa. Tunne siitä, että itsessä on jotakin vialla, on niin voimakas ja niin monelle osa-alueelle yltävä, että siitä irti pääseminen vaati ainakin minulta vuosia ja monia erilaisia auttamismuotoja. Lapsuuden vaikeuksista huolimatta olen kuitenkin kyennyt elämään ja toimimaan normaalisti. Minulla ei ole mitään syytä hävetä sitä, että tulin väärinkohdelluksi. Eikä syytä siihen ole kenelläkään muullakaan väärin kohdellulla.

On helppo sysätä ongelmat pois mielestä ja todeta, että kaikkien psyyke ei vain kestä eikä sille voi mitään. Samalla usein oikeutetaan myös oma tapa ”vain sanoa asiat suoraan” tai ”olla rehellinen”. Moni ei ymmärrä tai halua ymmärtää sitä, että he ylittävät koko ajan rajoja omalla käyttäytymisellään. Eikä työpaikallakaan kiusattu usein ota asiaa esille, koska kiusaaminen voi olla niin salakavalaa, ettei siihen pääse kiinni millään. On helppo huomauttaa, ettei kannattaisi ottaa liikaa itseensä jos joku antaa vähän kritiikkiä ja että työpaikalle eivät tunteet sovi ja että tämä töksäyttelijä nyt vain on tällainen luonteeltaan, ettei kannata välittää. Moni vanhempikaan ei halua kuulla puhuttavankaan lapsensa tekemistä sääntörikkomuksista, koska se joko nolottaa liikaa tai sitten he eivät yksinkertaisesti kykene uskomaan jälkikasvunsa tekevän mitään pahaa.

Toisten negatiivisten ja traumatisoivien kokemuksien vähättely on mielestäni aina vakava riski niitä kokevien mielenterveydelle, ja koska onnettomuuksien jälkeenkin annetaan kriisiapua, tulisi kiusatuksi tulemisen jäljiltä saatavan avun olla yhtä luonnollinen asia. Kummassakin tapauksessa kun on kyse traumatisoivasta tapahtumasta tai tapahtumasarjasta, joka on äärimmäisen harvoin sen kokevan omaa syytä. Varsinkin kiusaamisen osalta.

Iida Rekunen